Pilkkiretken pienintä pakataan ahkioon kohti kohtalokasta jäänylitystä.
Tiina Vahtera
Tästä jutusta on leikki kaukana.
Putosin jäihin vappuviikolla Enontekiöllä. Avantoon jäivät perässähiihtäjien kauhuksi sukset ja sauvat. Puolen tunnin päästä avannolle osuivat järkyttyneet anoppi ja appi.
Olimme yhdeksänkuisen lapsemme kanssa viikon hiihtolomalla Enontekiön mökillä vuosia sitten, mutta tapaus ei unohdu. Se tulee aina mieleen juuri näihin aikoihin, kun etelässä linnut jo tekevät pesää, mutta puolessa Suomessa on vielä hanget ja jäät. On tai ei.
Tänään luin ystäväni surullisen päivityksen jälleen yhdestä heikkojen jäiden uhrista.
Tältä näytti tasan kuukausi sitten Seurasaarenselällä Helsingissä. Ei näytä enää.
Muotkajärven pinta oli vappua edeltävällä viikolla jo laikukas ja petollisen näköinen, mutta sinne vain sitkeimmät pilkkijät painelivat. Ainahan se koti- ja mökkiolot voittaa.
Vauva kulki menomatkan, noin puoli tuntia, ahkiossa minun perässäni. Mies hiihti edellä ja varoitteli: älä sitten oikaise tummien kohtien läpi. Tule mun jälkiä pitkin.
Hyvin meni. Anoppi ja appi löytyivät tutulta paikaltaan avoimien reikien ääreltä. Kokeiltiin onneamme – mitään ei tietenkään tullut – juotiin saaressa nuotiokaffeet ja syötiin eväät, syötettiin ja vaihdettiin lapsi kuiviin. Paluumatka oli hyvä ajoittaa päiväuniksi.
Vain muutaman sintin tähden. Kuvassa jo edesmennyt silloinen appeni.
Mies lähti vetämään lasta. Samat varoitukset: VAIN hänen jälkiään pitkin. Aurinko porotti kuten se vain Lapin keväässä voi porottaa. Rakeinen jää suli humisten, sukset rahisivat. Mies ja lapsi saivat hyvän etumatkan, kun jäin paistattelemaan.
HUMPS! On ihan uskomaton tunne, kun yhtäkkiä kaikki katoaa ympäriltä ja yläpuolellakin on vain kylmää vettä. Adrenaliinia, mitä lie, ei yhtään ajatusta päässä, ei yhtään muistikuvaa television tietoiskuista, vaan ylös, ylös, äkkiä ylös!
Jotenkin sain ponnisteltua itseni avannon reunalle. Sukset ja sauvat jäivät sinne, kun lähdin huutaen ja itkien raahustamaan miehen ja lapsen perään. Konttasin, kävelin. Tuuli vei avunhuutoni. Mies istui aurinkoa ottaen rantakivillä, kun likomärkänä ja ilmeisen sokissa pääsin mökille. Lapsi nukkui ahkiossa.
Tänä vuonna meren jäällä. Pilkkiväkeä täälläkin.
Olimme jo ehtineet hiukan rauhoittua, kun järveltä viuhtoi appiukko kuin Mäntyranta konsanaan. Mummu ja vaari olivat hiihtäneet ohi avannon, jossa kelluivat tutut sukset ja sauvat. Onko siellä koko perhe; ainoa poika, ainoa lapsenlapsi ja miniä, vai vain yksi? Onko kukaan?
Helpotuksen arvaat.
Mitä tapahtui? En tiedä. Ehkä olin vahingossa oikaissut tumman läikän läpi. Tahallani en ainakaan.
Onko sittenkin olemassa jokin korkeampi voima, joka sääti retken niin päin, että menomatkan lasta veti äiti ja paluumatkan isä?
Ja mitäkö opin? En ole sen jälkeen pilkkinyt enkä mennyt jäille maaliskuun jälkeen. Älä sinäkään mene.
Pilkkireissun jälkeen matkustimme vain kumipyörillä. Tässä Jäämeri.Heikot jäätOnnettomuus
Interraililla päätimme investoida oikein hotellihuoneeseen. Se maksoi karmeasti ja näytti tältä. Lontoo.
Tiina Vahtera
− Meidän äiti on kermapeffa. Sen täytyy päästä aina hienoon hotelliin, lapset pilkkasivat pieninä.
Eivät pilkkaa enää. Hekin ovat huomanneet, että kivassa hotellissa on kivampi asua kuin hostellissa, jossa on yhteisvessa ja jääkylmä suihku. Sitä paitsi hotellin ei edes tarvitse olla hieno. Riittää, kun perustoiminnon pelaavat hyvin eikä naapurissa mellasta hevibändi.
Ripaus luksusta ei toki ole pahasta.
Viime viikolla sain tutustua muutamaan uuteen lappilaiseen hotelliin. Reissusta saan kiittää Visit Rovaniemeä, joten kiitos.
Ennen kuin esittelen ihanuuksia, haluan perustella kammoani lutikkaluoliin. Pääkuva on yksi esimerkki. Kuinkahan moni noilla lakanoilla oli piehtaroinut ennen meitä? Pitkä tuikku Johnnie Walkeria pullonsuusta näytti olevan tarpeen. Hyi! Ei menisi alas enää.
Minun osaltani myös telttamatkailu on suoritettu. Alakuva on samaiselta interraililta:
Pyykkipäivä Yorkshiressa.
En myöskään halua nukkua puolen Euroopan läpi junan penkillä.
Tiedoitus henkilölle matkalla jossain Euroopassa…
En liioin laivan kannella enkä puistoissa.
Odensesta Britanniaan. Tunnelia ei ollut kaivettu vielä.Opiskeluaikana historianopiskeijoiden ainejärjestö Patina teki opintomatkan Leningradin yliopiston historian laitokselle. Yövyimme hotelli Druzhbassa (ystävyys), mutta en tullut myöskään tämän majan ystäväksi.
Mistähän johtunee, että kokemukset piti huuhdella alas KOKONAISELLA PULLOLLA jotakin myrkkyä? Neuvostoliitossa se oli tosin ohje: kulaus konjakkia aamulla, ei tule mahatauti.
Selitys kuvan puteleihin taisi olla se, että eväät olivat yhteisiä eikä nuorena laseilla hienosteltu. Pottu kiertämään vaan ja siitä valokuva!
Mitä, joko taas? Kiersin Eurooppaa tällaisella romulla. Bedford Blitz Combi Coupe de Luxe Superior oli pakun lempinimi, ja se oli vuorattu asuntoautoksi kokolattiamaton jämistä.
Edellinen kuvahan kumoaa pulloteorian. Tässä ollaan muistaakseni Ranskan Reimsissä. Stroh-rommin valtakunnasta on tultu.
Asuntoauton esiasteessa oli myös nykyään kovin suosittu retropeitto. Huom, pariskunnan unisex-vaatetus oli myös ajan tyyliä.Tämä romumäärä kulki mukanamme Euroopan halki. Pahvilaatikko taustalla on erityisen tyylikäs. Siellä taisi olla kenkiä.
Joko riittää? Kerta vielä kiellon päälle. Olen juuri herännyt Pariisin ja Marseillen välisessä junassa. Olin nukkunut kahteen muukalaislegioonalaiseen nojaten. Nyt maistuu vaihteeksi mehu.
Ponsuur vaan.
Edellä on hyviä syitä hankkiutua vanhemmiten hiukan pehmeimmille alustoille. Tässä ammatissa toisinaan joku maksaa yöpymisen, mutta perheen kanssa ja nyttemmin kaksin matkatessa valitsemme omalla rahallakin aina kunnon majapaikkoja.
Pari viikkoa sitten nautiskelin Rovaniemen Meltauksessa Beana Laponian mainiosta liikeideasta: erämaahotelli vain aikuisille! Ihanaa hipsiä sukkasillaan syömään. Ei kiljuntaa, ei mekkalaa. Erämaan rauha ja hyvä sänky.
Kunkin huoneen seinällä on valjakkokoiran kuva. Koirat ovat hotellin omia.Kyllä siistissä kylppärissä käy mieluummin kuin siivottomassa. Vai?
Mitenkään en voi moittia Trivagon ja Tripadvisorin Suomen ykköseksi rankkaamaa Arctic Light -hotellia, mutta siellä en yöpynyt. Hotellin symboli on jääkarhu, Ranuallehan syntyi juuri vauva, mutta herkkiksiä saattaa pelottaa suihkuseinän kuva:
Arctic Lightia vastaapäätä on suloinen Hostel Cafe Koti, upouusi funkistaloon rakennettu moderni hostelli, jossa tämäkin hemmoteltu tätsy ilomielin yöpyisi. Varsinkin, kun toinen omistajista on entisen matikanopettajani tyttärenpoika!
Koti on niin mulle!
Sypin vai liekö vielä Pypin ylösalaisin olevat kahvat on säästetty. Hyvä idea, Koti!
Yö Santa’s Glass Igloosin lasi-iglussa jäi lyhyeksi ja revontulettomaksi, mutta voin jotenkin kuvitella kuinka hieno kokemus olisi kirkkaalla säällä.
Ei näy taivaan tulia.
Rovaniemelle ja Lappiin yleensäkin luodaan koko ajan uutta ja eksoottista. Joskus vielä kokeilen Arctic Treehousen ”käpylehmän” pehmoisen oloisia sänkyjä. Ehkä kesällä?
Maisema voisi olla kesällä viehättävämpi? Tähän aikaan vuodesta lumesta alkaa saada jo tarpeekseen.
Mainokset sikseen − joskus mietin, olenko totuttanut jälkikasvunkin liian hyvälle. Näin majailimme Seefeldissä, omalla rahalla totta kai. Katolla oli kylpylä. Parasta kokemuksessa on se, että tyttäreni etsi omalla automatkallaan saman hotellin.
Tulin siitä hirmuisen hyvälle mielelle.
Kesällä Alpeilla on halpaa ja mistä valita.
Olimme kerran lähdössä risteilylle, kun luukulle tuli samaan aikaan kaksi nuortamiestä: den billigaste och den dåligaste, oli heidän hyttitoiveensa. Halvin ja huonoin.
Minä en enää autokannen alapuolelle lähde. Maksakoon Siljan Commodore tai Viikkarin Lux tonnin, mutta sellaiseen tahdon… tai, siis, jos joku haluaa synttäri- tms. lahjaksi risteilyn antaa, suostun ilomielin hyvään hyttiin.
Viking Gracella oli kivaa.Silja Symphonyllakin oli kivaa.
En minä tässä rahoillani leuhki, koska ei ole millä leuhkia. Mukavuudenhaluani selittelen. Meikäläisen selällä ja unettomuudenlahjoilla on tingittävä hyvän majapaikan vuoksi muista asioista. Mitähän ne olisivat? Ei tule heti mieleen…
Aaa. paitsi Kuuban 20-vuotihäämatkalla! Tingimme kaikesta, koska oli Castron hautajaiset ja suruaika − ei musiikkia, ei mojitoja − ja lisäksi resusimme maan ääreen kuoppaamaan Fidelin tuhkia. Siitä kehkeytyi überrasittava työmatka, josta on toisaalla tässä blogissa (joulukuu 2016).
Kuubassa tuli pikkasen kiire lähtö Fidelin hautajaisiin. Hotelli oli kyllä kiva.
Monesti hotellit ovat antaneet sen, minkä kuva lupaa. Kuten tämä nizzalainen Brice Garden, jossa perhe oli kolme päivää, minä kymmenen.
Brice is nice.
Tai tämä Nice Excelrior, jossa kävimme kälyni ja nuorimpien poikiemme kanssa pikaisella syyslomalla:
Meillä tytöillä oli punainen huone.
Puhumattakaan thaimaalaisista. Indigo vanhan kaivoksen paikalla oli todellakin viiden tähden.
Tyylillä mentiin Thaimaassa.
Poikani ja miniäni saivat maistaa tilkan menneen maailman ”charmia” halpismatkallaan Barcelonaan. Hotelli Coronadon maisema oli suoraan hissikuiluun ja huoneessa paloivat siniset nistivalot.
Maisema Barcelonaan.
Matkalta palatessa nuortaparia vähän nauratti.
− On se kyllä totta, että kivassa hotellissa on kivempi yöpyä. Vaikkei matkoille nukkumaan mennä, poika totesi myöhemmin. Toisinaan mennään, me ikäihmiset.
Ehkä joskus vielä Herra Marsille ja Rouva Venukselle tulee telttailun vuoro.
Lahti 2017, ison mäen kilpailu. Edessä oleva nuori mies osallistui 2001-skandaalikisoihin 3-vuotiaana paukkupakkasessa vaunuissa.
Sakari Nupponen
Terassilla silmään osuus mainos Lahden Erikois-oluesta. Pakko maistaa. Ollaan liki tyhjällä Lahden Kauppatorilla. ja sataa hiljalleen räntää. Olut kaadetaan muovimukiin. Kengätkin alkavat kastua.
Lahdessa asuva, Viipurissa 1944 syntynyt enoni kuvaa 2017 kisoja. Lippikseen on kertynyt merkkejä.
Tällainenkin muistijälki jäi Lahden MM-kisoista 2017.
En voi väittää muistavani ensimmäisiä MM-kisojani. Niistä on kuitenkin vankkaa todistusaineistoa: tämä kuva Lahden Haka-torneista.
Kaksivuotias kotikatsomossa 1958 kisoissa.
Vuoden 1958 henki kantoi aina seuraaviin kisoihin 1978 asti, 20 vuotta:
Postimerkit, julisteet, kisaohjelmat, pinssit, muu rekvisiitta, vanhat filmit ja tietenkin itse kisapaikat kertasivat siihen asti, että täällä olivat olleet myös isot kisat.
1958 maailma näytti vielä melko mustavalkoiselta. MM-avajaiset meneillään.
Välivuosina Lahdessa oli vain ”Hiihdot”, ”Salpausselkä” tai ”Salppuri”.
Urheilun suurtapahtumat, joita nyt on aivan liikaa, eivät olleet kokeneet inflaatiota vielä 1970-luvulla.
Pitihän sinne mennä nytkin, siis jo viidettä kertaa. Taitavat jäädä viimeisiksi Lahden MM-kisoiksi minun elinaikanani, jos kisojen tahti on tämä 1926-1938-1958-1978-2001-2017. Todennäköisesti seuraavat ovat 2037, mikäli Etelä-Suomessa vielä lunta riittää.
Kaikista näistä parhaiten ja sydämellisimmin mieleen jäivät vuoden 1978 kisat.
MM-kisaturisti vuosimallia 1978. Päällä rennosti ruskeaa ja keltaista.
Otin omaa lomaa kesken yliopisto-opintojen ja vietin viikon kisaturistina mummoni luona Möysässä ja kummitätini luona Karjalankadulla. Itse kisoissa Suomi sai taisteluvoittoja ja mitaleita. Ja jos joskus voi olla iloinen vieraiden menestyksestä, niin kahdesta: Puolan Josef Luszczek sai kultaa 15 kilometrillä ja 50 kilometrin yllätyspronssi meni Ranskaan Jean-Paul Pierratille.
Mutta se todellinen vierassanakari oli Itävallan Claus Tuscherer, jonka suksi irtosi ”tösällä”. Hän teki haparoivan ilmalennon ja eräänlaisen alastulon. Katsomon hiljaisuus suorastaan huusi korvissa, kunnes tämä sankarimme kömpi pystyyn ja sai taatusti kisamontun kautta aikain lämpimimmät suosionosoitukset.
Sinnikäs kaksinkertainen loikkari kiipesi mäkeen toisellakin kierroksella. Silloin ei karsittu 30 parasta.
Miksi kaksinkertainen loikkari? Ensinnäkin hän oli loikannut DDR:stä Itävaltaan ja toisekseen yhdistetystä mäkihyppyyn.
21-vuotiaana kisaturistina Lahdessa – tai niin kuin moni ulkomaalainen luuli vähän liiankin näkyvän sponsorin johdosta: Luhdassa! Olisiko ollut naisten vai miesten viestin aurinkoinen päivä. Iskin silmäni yhteen fiinisti pukeutuneeseen daamiin ja läksin stalkkaamaan. Hitto, se oli mun toinen kummitäti.
No, kummitädin miehellä oli metallifirma ja sillä neuvostoliittolaisia asiakkaita vieraana. Tosi noloa istua sakkiin, kun kansa hurrasi aina itänaapurin epäonnelle. Mutta sellaistahan se oli, kun Suomessa ei ollut täyttä sananvapautta. Urheilukisoissa sai jurnuttaa.
Seuravissa MM-kisoissa oli liikaa väkeä ja liikaa menestystä. Mutta ei kaikilla. Harmi, etten ollut paikalla tässä jupakassa. Tarina kertoo eräästä suomalaisesta suuresta logistiikka-alan yrityksestä, joka oli kutsunut vieraita ja tarjoillut heille pilaantunutta hernekeittoa. Kisanjunan reitti Montun reunalta Helsinkiin oli lievästi sanoen rusahtava. Sanonta ”toimi kuin junan vessa” oli koetuksella.
Vuoden 2001 kisat menivät – todellakin – työn merkeissä. Ystäväni Kätsy piirsi tämän kuvan Ilta-Sanomien palstalogostani. Julkaisu Kätsyn luvalla. Mukana Lahti 2001-lippis, totta kai,
Vuoden 2001 kisoissa oli aivan mukavaa, kunnes kaikki romahti.
Mutta onhan niitä ollut unohtumattomia välikisojankin:
1964 Veikko Kankkonen. ”kuin yhtä puuta” -hyppy ja telemarkit. Olin kansakoulun ensimmäisellä ja kisalippu maksoi muistaakseni 2 markkaa. Diplomaattijuna toi Helsingistä hienoja naisia turkki päällä. Hevosenkenkä oli silloin legendaarinen kaarre suurmäen alla.
Sitten tuli niitä tuulisia vuosia, jolloin kisa piti siirtää betonista vanhaan puumäkeen. Vahinko ettei sitä säilytetty, kuten radiomastoja.
Hurjaa! 15-vuotias Steve Collins liitelee vuonna 1980 betonista mielettömät 124 metriä. Nyt mäkiennätys on 138 metriä, mutta silloin 37 vuotta sitten tuntui kuin intiaanipojan hyppy ei olisi loppunut koskaan. V-tyyli, mutta auraten.
1992 jäi mieleen Toni Niemis -huuma ja valtava Suomen lippujen meri.
Parasta antia MM-kisoissa:
2017: Huikean iloinen meno Lahden rautatieaseman ravintolassa, kun norjalaiset ovat vallanneet koko paikan illan viimeistä pikajunaa odotellessa. Oli hauska kohdata oma paras proffa. Terveisiä!
Heja torsker! Iloinen kisafiilis viimeistä junaa odotellessa.
2001: Yhdistetyn harjoitukset aamupäivällä. Mäkikatsomossa on tyhjää. Meitä katsojia on kolme. Katsahdan, että ketkäs ne kaksi muuta ovat? Veikko Kankkonen ja Niilo Halonen! Lapsuuteni suurimmat suosikit mäessä.
1989: Hämmennys Suomen naisten ylivoimaista.
1978: Lahti by night. Nuutti Grilli, Salpaus (sittemmin Suomenn ensimmäinen Rosso), Itämeri (entinen Prater). Nuutti Grillissä kävi jo äitini, Salpauksessa soitti hyvä DJ ja Itämeressä lyötiin kavereiden kanssa vetoa: kuka hakee rumimman…
Tässä me olemme ensi kertaa yhteisellä reissulla, huivisiskokset Liisa, Tiina ja Pia. Taustalla myhäilee rakas valokuvaaja Juha Puikkonen. Kuvan lie ottanut rakas Anu-Eveliina Mattila.
Tiina Vahtera
Näiden kahden ihanan naisen kanssa olen tehnyt hienoimmat reissuni, kun perhettä ei oteta lukuun. He ovat Liisa ja Pia.
Kolmisin tai ainakin jommankumman kanssa olemme nauraneet, riemuinneet itkeneet, pelänneet, hyperventiloineet, polttaneet nahkamme. Olemme eksyneet ja löytyneet. Olemme tarponeet rännässä ja puuterihiekassa. Olemme inhonneet snorklaamista ja ratsastamista.
Olemme syöneet loistavasti, nauttineet toisenkin lasillisen, voineet hyvin, huonosti ja hyvin huonosti. Olemme ripuloineet ja olleet ummella ja pohtineet, miten tärkeää matkaillessa on vatsan kunto.
Olemme tehneet töitä, ottaneet selvää, ottaneet kuvia, videoineet, kirjoittaneet, panneet jutut lehteen ja verkkoon. Olemme työ- ja siviilimatkanneet, mutta ammattiemme vuoksi kaikista reissuista on poikinut tarina.
Ilman Anu-Eveliinaa, Juhaa, Lennua, Christaa, Johannaa, Ellua, Marjaanaa, Kaisaa… A-luokanmatkoja ei olisi ollut emmekä olisi ehkä koskaan kolmisin tavanneet. Matkanjohtajistakin on tullut ystäviämme tai ainakin hyviä kavereita.
Anu-Eve Turkissa. Matka on viimeinen, jolla me dream team Liisa, Pia, Anu, Timo, Ilkka ja Tiina olimme yhdessä.
Liisa ja minä tunnemme työn kautta jo 1980-luvulta, mutta ystäviksi meidät ovat hitsanneet yhteiset kokemukset. Pian kanssa tapasimme työmatkalla Tanskan Skageniin ja siitä saakka olemme olleet henkisesti erottamattomat.
Orinocon viidakossa yövyimme Liisan kanssa samassa mökissä. (c) Juha Puikkonen.
Huivisiskoiksi meidät loi tietenkin – huivi. Työreissulla Venezuelassa pidimme koko viikon päässämme samanlaisia bandanoita. Kolmikkomme sai heti muilta nimen huivisiskot ja meidät vissiin erotti vain väristä.
Punahuivi, sinihuivi ja huikea matkanjohtajamme Anu-Eve matkalla maistelemaan hyönteisiä – 10 vuotta ennen kuin niistä tuli muodikasta katuruokaa. (c) Juha Puikkonen.
Jokaiselta matkalta on jäänyt mieleen muutama yksityiskohta. Reissut ovat sekalaisessa järjestyksessä, kuten arvata saattaa.
Skagen, Tanska: Tapasin Pian. Bussimatkalla Jyllannissa muut nukkuivat, me kerroimme elämämme auki.
Venezuela: Täällä tutustuimme kaikki kolme. Kohokohtaa koko reissu! Maahan ei enää ole menemistä, mutta huuliherpekset, hyperventilaatio pienkoneessa Angel Fallsin yllä ja mahtiripuli eivät unohdu ikinä.
Liisan kanssa Mallorcalla. Eikä siitä sen enempää.
Tukholma: 1. Abba-musikaali pylvään takana piilossa.
Tukholma 2: Naiset kävelkää! Nobel-juhla sotki liikenteen eikä mikään toiminut. Juoksimme läpi rännän Lennun johdolla ja ehdimme nippa nappa Silja Symphonyyn.
Tukholma 3: Reunion kolmistaan Euroviisu-Tukholmaan. Toukokuun kylmin viikonloppu!
Somewhere over the rainbow 2016.Sielunsiskot terminaalivaiheessa Viikkarin satamassa.
Dublin: U2:n hotellissa maailman kallein gin tonic. Kaupunkisuunnistuksessa eksyimme Pian kanssa koko ajan Temple Barin alueelle!
Miksi me aina tänne eksytään?
Kap Verde: Loputtomasti hiekkaa ja katkokävelevä rusina GT kourassaan.
Rantakirput Pia ja Tiina (c) Juha Puikkonen.
Dominikaaninen tasavalta: Matkalaukku joka aukesi vain puukolla. Matkakumppanit järjestivät minulle 50-vuotisylläribileet.
Dominikaaneissa tutustuin ystääväni Tommiin.
Italia 1. Calabria ja unohtumaton tulivuorikierros. Uhkea Stromboli. Ruotsin pääministeri Anna Lund oli murhattu lähtöämme edeltävänä päivänä. Ensimmäinen pelottava snorklauskokemukseni.
Stromboli puhisee taustalla.Ystävät. (c) Juha Puikkonen.
Italia 2: Sardinia ja Sisilia. Antonio ja Kummisedän jalanjäljet. Täällä tutustuin Sannaan.
Antonio, tämä on Antonio! Veneen kippari oli ”otettu” yhteislaulustamme.
Italia 3, Kroatia ja Slovenia: ”En ole koskaan nähnyt oikeasti vihreää ihmistä”. Kolusin huolella kreivi Duinon linnan vessat grappa-illan jälkeen.
Tyylillä me turkoosit tytöt mennään! Hobbitit Postojnan tippukiviluolassa. (c) Juha Puikkonen.
Saksa: Olisipa Liisakin päässyt mukaan. Hänellekin olisi maistunut samppanja mersun takapenkillä. Mutta kun hän viettää tasavuosia toisaalla!
Turkki: Dream team Pia, Liisa, Anu, Juha, Timo, Ilkka ja Tiina viimeisellä yhteisellä matkalla. Ramadan. Kaikkien ystävä Ilkka kuoli 2011 ja välillä häntä on järjetön ikävä.
Tytöt Turkissa. (c) Pia Jokela.Iloinen, sanavalmis, viisas Ilkka ei ole enää mukanamme tilaamassa ham omeletia.Pia teki minulle synttärilahjaksi kuvakirjan matkoiltamme. Sen nimi ja sisältö puhuttelee.Juha teki minulle synttärilahjaksi kuvakirjan matkoiltamme. Senkin nimi ja sisältö puhuttelee.
Jokin yhteinen matka voi puuttua välistä.
Emme ole vielä ehtineet yhdessä Thaimaahan, Kreikkaan, Keniaan, Tunisiaan, Libyaan, Islantiin, Sri Lankaan, Riikaan, Åreen… mutta näillä reissuilla olen saanut sielunseurakseni muun muassa Teijan, Susannan, Liinan, Kaisan, Riitan, Pirkon, Kristiinan, Tian, Minnan, Iran, Joonaksen, Jonnan, Tutan, Tapion, Leilan, Marikan ja Cristan.
Blogikumppanini Herra Marsista ja lapseni ovat silti matkakavereistani tärkeimmät ja rakkaimmat. He ovat mukanani koko elämän matkalla.
Ei, en tarkoita tätä herra Williamia, pinsesmiestä, vaan onnettomuutta, joka sattui kaukana rannasta.
Tiina Vahtera
Mitäpä sitä ihminen muuta Mombasan-matkaltaan toivoo, kun vaahdonvalkoista ja kuumankosteaa. Ei ainakaan selkäranganmurtumaa, mutta sen minä sain.
Palataan ensin katastrofaaliseen Kenian-matkaan. Katastrofi ei ollut Kenian syy.
Tämmöistä siellä on nousuveden aikaan.Ja tämmöistä laskuveden.
Intian valtameri aaltoili vaimeasti. Olimme ajaa rytyyttäneet jeepillä reippaan tunnin satamaan hypätäksemme puiseen turistipurjelaivaan ja siitä edelleen veneeseen snorklaamaan.
Jeeppikyyti on aika kulmikasta.
En juurikaan välitä snorklaamisesta enkä sukeltamisesta, niistä on vain huonoja kokemuksia. Mutta tämä oli jotain erilaista: vielä huonompi. Kaikkein kamalin!
Paikallinen nuorimies oli ottamassa vastaan rouvia ja herroja veneeseen. Ma’am, please! Ma’am, please! Ma’am, ups! Se viimeinen m’am olin minä, joka makasin selälläni veneen pohjalla.
Iso aalto oli erottanut ison ja pienen veneen juuri kun olin siinä välissä. Rojahdin hallitsemattomalla kiepillä pikkuveneeseen. Tilanteesta minulla ei ole kuvaa, eikä muillakaan.
Oli kuulunut hurja räsähdys, ja arvasin, että nyt sattui pahasti. Tuntuuko sormet? Kyllä. Varpaat? Hädin tuskin. Ainakaan kaularanka ei ole poikki. Näen, kuulen, mutta sattuu niin että meinaa järki lähteä. Taisi lähteäkin.
Alkoi yleinen härdelli, toisin sanoen muut lähtivät snorklaamaan ja minä jäin veneeseen auringonpaahteeseen ilman vettä. Laivapojat auttoivat sen verran, että pääsin puoli-istuvaan asentoon.
Kun snorklausretki on tilattu, sitä ei lopeteta, vaikka vahinko sattuisikin. Retkihän maksaa suunnilleen Etelän Ristin verran dollareita.
Meni tunti, pari.
Vanha ystäväni pissahätä alkoi pakottaa, mutta veneessä ei ollut vessaa, veteen en päässyt (hyi, epäekologista) ja laiva toisaalla. Laivan vessa oli jyrkkien rappusten takana – ei mitään mahdollisuutta.
Ihan tätä.
Ihana matkanjohtajamme Kaisa teki parhaansa. Haluanko paikalliseen sairaalaan vai matkatoimiston lääkärin hotelliin? Hmm, mitenkähän.
Olisi tehnyt mieli soittaa kotiin, että hakekaa mut pois!
Rytkytimme jeepillä takaisin, minä kuskin vieressä puoliksi makaavassa asennossa. En muista miten laivasta/veneestä pääsin ulos.
Hotelliin saapui mieslääkäri, jota vähän hävetti tädin tunnustelu – ei silti, iletti minuakin oma päivän näljäisyyteni, kipuhiki ynnä muu ei-niin-hienon-naisen tunnusmerkki.
Täshän mie oon vielä kuosissa! West Tsavon eli Länsi-Savon luonnonpuisto.
Lääkärisetä paineli pikkuisen kylkeä. Potilas ähki. ”Ehkä kylkiluita murtunut, en osaa sanoa ilman röntgeniä.” Hän antoi minulle neljä vaaleanpunaista barbie-pilleriä. Arvelin, että nyt aukeaa taivas ja kiputippa.
”Ei sitten yhtään alkoholia näiden kanssa”. Nyt jos koskaan olisin tarvinnut agloafrikkalaisen kansallisjuoman gin tonicin. Ei sit.
Onneksi suurin osa ohjelmasta oli jo takana päin. Upeat safarit, joista ei olisi tullut näillä kivuilla mitään.
Kaikki heidät oli tavattu jo ennen veneonnettomuutta. Jäljellä oli muutama kivulias päivä ja lento kotiin. Onneksi en tiennyt millainen.
Olimme ehtineet vierailla myös Mombasan kaupungissa ja nähneet uljaita, suoraryhtisiä ihmisiä kävelemässä pitkin tien laitoja ja katuja. Heillä ei ole varaa matkustaa julkisilla saati taksilla. Mitä tässä valitan.
Mittään ei osteta kun ei pystytä.
Kaupunki oli monimuotoinen ja antava, kun jaksoi raahustaa kadulla muiden perässä. Teki mieli olla kuten nuo lepäävät miehet:
Onneksi maisema hotellissa oli sentää komea. Veteen en mennyt, enkä olisi edes päässyt. Suihkussa pitelin seinistä, kun sattui, kammotti ja huimasi.
Mombasa ja Kenia saa nyt tästä kirjoituksesta ihan väärän sävyn. Maa on hurja ja hieno, pelottavakin. Luonto sanoin kuvaamaton. Minkä sille voi, että meikäläisen reissut menevät aina tavalla tai toisella persiilleen, nyt onneksi vasta lopussa.
Masai-lapset turistikylässä.Iloinen turistitanssi, ripaus aitoutta mukana.
Kolmantena päivänä j.o.o., jälkeen ortopedisen onnettomuuden, lähdimme kotiin. Aluksi oli tietysti jeeppisulkeiset, sitten Mombasasta lento Nairobiin. Nairobin pimeästä, ruuhkaisesta, tylystä kentästä en halua lausua nyt enempää. Matkalaukkua vedin yksin.
Jambo! Muista matkavakuutus!
Nairobista tikkusuorana Amsterdamiin. En pystynyt enää liikkumaan. Amsterdamissa taiteilin laukkuni Helsingin-tsekkaukseen, juosten. Ihminen pystyy mihin vain. Muistin mielessäni ikivanhaa matkavakuutusmainosta ”Jambo!”.
Kotikoneessa alkoi itkettää ja naurattaa. Takana oli kolmisen vuorokautta unetonta kipua plus puolitoista vuorokautta lentokoneen turistiluokissa ja rähjäisillä kentillä.
Haluatko ostaa paratiisimaisen snorklausreissun? No, EN!
Koska kaikki kuitenkin lopulta päättyy hyvin, näihin päiviin saakka, loppu johdatteli matkan kaavaa. Hyvin meni, mutta menköön.
Vanhin ja nuorin poikani ottivat rähjä-äidin vastaan taksista ja veivät lääkäriasemalle. Trauma- ja ortopotilaisiin erikoistunut lääkäri oli tunnin myöhässä ja minä viimeinen potilas.
HYVIN KIIREINEN lääkäri pyysi minua nousemaan tutkimuspöydälle, mutta kun en voi, ja tutki sitten pystystä. ”Joo, ei tässä mitään tunnu, kylkiluut varmaan. Viikko sairaslomaa, heippa.” Kaksi päivää sain kärvisteltyä kotona.
Afrikka jää mieleen.
Kun aina kumminkin kolottaa ja pakottaa, asia jäi silleen. Kunnes pari vuotta tapauksen jälkeen oli todella mentävä tutulle fysioterapeutille. Hänpä hoksasi kysyä:
”Onko sulla kenties ollut jokin selkävamma viime vuosina? Sä käveletkin ihan vinossa? Selkärangan hiusmurtumaan tää viittaa.”
No niin. Haluan vielä kertoa, että vein yhden pinkin barbie-pillerin (jonka sain tohtorilta Keniassa) varmuuden vuoksi tutkittavaksi labraan. Se oli 200-grammaista parasetamolia, samaa, jota pikkulapset saavat kuumetauteihin.
Jumankauta nääs päivää, olisin sen GIN TONICIN ansainnut.
Tämä nuori nainen on hengissä ja voi hyvin. Tuntemattomasta syystä hän vain huilaili reporankana rantavedessä.
Mitähän tästä vielä tulee? Eka aamu on nuori Cadillacin takapenkillä.
Tiina Vahtera
Sen piti olla kaikkien aikojen hääpäivämatka! Lähdetään Kuubaan niin kauan kuin Castroissa vielä henki pihisee. Kävi niin, että Fidelissä lakkasi pihisemästä juuri 20-vuotisjuhliemme alla.
Hääpäivämatka muuttui työmatkaksi. Mikäs siinä, meiltähän tämä käy, mutta ukon tuhkakuppi haudattiin lähes 900 kilometrin päähän majapaikastamme Havannassa. En halua olla epäkunnioittava, sillä minusta Fidel on erittäin karismaattinen ja tehnyt maalleen paljon hyvää. Jos kyllä pahaakin.
En voinut vastustaa metaforaa uurnasta ja sikareista.
Kaikki on nyt ohi. Fidel haudattu ja jutut lähteneet. Me emme.
Meillä ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta akkreditoitua maahanpanijaisiin. Selasimme Herra Marsin kanssa tuskassa kotona nettiä, jotta löytäisimme yhteyden Havannasta Santiago de Cubaan ja peräti takaisin. Kone koto-Suomeen lähtisi tietysti Varaderosta, joka oli vielä 150 kilometriä huitsulaan Havannasta.
Meille ei ihan tätä osunut.
Huomaa, että olimme ensikertalaisia. Nettiyhteys kuubalaisiin kulkuvälineisiin: nyt saa nauraa.
Tietokone ilmoitti kiltisti, että kolme bussiyhteyttä saaren halki on, 16 tuntia siivu, ja muutama junavuoro, 14 tuntia. Ei kuulemma kannata mennä. Epäluotettavia.
Lentojakin. Joo. Mutta niitä ei voi varata. Mitään ei voi varata kuin paikan päällä.
Onneksi valitsimme fiksun hotellin (kiitos minä, kiitos), sillä fiksussa hotellissa on kivampi yöpyä kuin karmeassa lutikkaluolassa. Siellä oli jopa verkkoyhteys, kun osti viiden CUC:n (turistipeso, noin euro) tunnin.
Kuka saa hetkessä huoneen tähän kuntoon? 20 vuotta naimisissa ollut rouva Venuksesta.
Kiva hotelli takasi myös sen, että saimme ruokaa. Muuten sitä oli harvakseltaan. Rommia ja mojitoja ei laisinkaan eikä musiikkia tippaakaan. Suruaika nääs. Hotellissa soi Vivaldi. Kuuban pyhä kolmiyhteys, musiikki, letkeä meno ja hyvä juoma.
Ei mitään niistä meille nyt, ei tällä ensimatkalla.
Puolitangossa.
Kun nyt rehellinen olen, niin hotellin baarissa ja varsinkin kuuluisan Hotel Nacionalin kuuluisuuksien huoneessa oli oivallinen mojito. Suruaika on kuten sitä luetaan – kaikki järjestyy, kun tietää mestat.
Valintamyymälä. Vähän ois nälkä varmaan muillakin.
Hotelli oli yleismaailmallista betonityyliä, runsaasti kerroksia ja käytäviä. Huoneemme oli 2126. Ekan aamun runsaan aamupalan ja tillin tallin olevan kellon vuoksi kävi taas niin, että vatsa meni hurlumhei.
Juoksin huoneeseemme, jonka ovi sattui olemaan auki, koska siivooja oli juuri hakemassa jotakin. Paskaaks tässä, hätä ei lue lakia.
Menin, tein ja ihmettelin, missä kaikki kamani ovat? Ei kai siivooja niitäkin ole järkkäillyt?
Ja se meidän huone oli?
Ei ollut.
Olin kerrosta alempana tarpeillani, ihan jonkun muun huoneessa, samalla kohdalla. Luikin korvat luimussa takaisin aamiaishuoneeseen. Aamuhapan mies hymyili vähän.
Reissun jälkeen muistin huoneemme numeron hyvin.
Koko alkumatkan päässä takoi: miten pääsemme Santiagoon? Miten pääsemme takaisin? Miten saamme jutut lähetettyä? Miten varsinkaan kuvat?
Saispa kaljaa. Saispa rommia. Saispa musaa.
Aikaa temppuihin oli kolme päivää.Nauti lomastasi, pronssi-/samargdihääpari, hah. Onneksi Havanna kuitenkin oli Havanna, vaikka soitto ei soinut.
Jaa miten niin? Mistä minä tiedän.
Osta lehti! Ostin.Hiljaista on.Jos nyt edes kuva.
Tapanamme ei ole jäädä tuleen makaamaan, vaan heti vessareissun jälkeen lähdimme jonottamaan Viazulin bussiasemalle lippua Fidelin hautajaiskyytiin. Paino sanalla jonottamaan. Verrattain moni muukin oli samoissa aikeissa.
Mutta me saimme sen! Lähtö lauantai-aamuna kello 6.10, matka-aika 16 tuntia, hautajaiset seuraavana aamuna klo 7.
Sen kunniaksi hääpäivämojitot Hotel Nacionalissa, aamulla lattarauta alle ja menoksi ”steissille”:
Rakas, pikkuisen käy hermoon, mutta yritetään nyt.
Meikäläiselle tuottaa selän vuoksi tuskaa jo tunnin istuminen paikallaan, joten 16 tuntia bussissa pitkin Kuuban kuoppaisia teitä väijyi mielessä painajaistyyppisenä nakutuksena.
Ai niin, unohdinko kertoa, että Herra Marsista oli juuri lähdön alla käynyt poistattamassa raudan katkenneesta ranteestaan. Tusina tikkiä repsotti auki vastaanottamaan tämän maanosan pöpöt ja zikavirukset. Onneksi saimme tutulta lääkäriltä vara-antibioottireseptin.
Nyt tää on jo nätti. Kotona ollaan. Pahimmasta mustelmamöykystä jäi ottamatta kuva.
Herran tuikeasta ilmeestä päätellen kättä särki, mutta eihän sellaista rouvalle kerrota. Ranne auki ja sillai.
Aamujono bussiasemalla.
Uusi aamu kaiken muuttaa voi, paitsi ettei muuta.
Bussiin ja menoksi. Ette halua yksityiskohtaisia kuvauksia maaseudun vessoista ja sämpyläannoksista, mutta sen minä sanon, että ihmisen paras ystävä matkalla on savetti pepun, pöntön ja käsien putsaamiseen. Ja tietysti käsigeeli.
Älä unohda tätä!
Vessadaamit möivät eurolla yhtä paperilappua, jolla varsinkaan ripuloiva ihminen ei tee mittään. Miehillä virtsarakon toimintaan liittyvät elintärkeät asiat ovat monin verroin teknisesti helpompia suorittaa.
Kuubassa ei olisi turha takavuosien valistuskyltti ”Tuli sitä taikka tätä, älä vetämättä jätä”. Sitä ja varsinkin sitä oli tullut pönttöjen täydeltä. Reissussa noudatan kullanarvoista neuvoa: käy aina vessassa kun voit.
Eipäs hötkyillä!Bussimme.Muiden bussi.
Tasan aikataulun mukaan saavuimme Santiagoon. Lähes 30 vuotta kaupungissa asunut suomalainen Pete, hänelle maahan saakka ulottuva polvistumiskiitos, oli järjestänyt meille kotimajoituksen ja lupasi ottaa ultraräjähtäneen kahden hengen seurueemme mukaan aamulla klo 5.30 hautajaisreitin varrelle.
Melkein itkin onnesta.
Matkahuollon paari.Tiedolla, taidolla ja tuurilla. Santeria-uskon kapineet auttoivat varmaan yhtä paljon kuin kolmen kuskin leppoisa asenne.
Majapaikkaan kurvasimme iankaikkisella mossella, josta olivat jo pehmusteetikin jääneet 40 vuoden matkalle; mutta perille päästiin. Oli hiki, kipu, väsy, potutus, pelko, nälkä, jano… kaikki ihmisen epämukavuusalueen tunteet.
MITEN ME SAADAAN JUTUT ETEENPÄIN ONLINE! Täällä on koko muu maailma!
5.30 lähdimme Peten ja hänen musiikkimatkalaistensa – sitä musiikkiahan he eivät kuulleet – että ei ihan kymppireissu, aamupimeissä kohti Santa Ifigenian hautausmaata. Yritin pitää mielessä, että nyt tehdään historiaa.
Viimeinen matka.Saattoväkeä.Saattoväkeä.
Surusaatto lipui hautuumaalle, minne meillä ei ollut pääsyä. Kunnialaukaukset kajahtivat, ihmiset itkivät ja lauloivat. Päässä naputti liikutuksen ja kahvinpuutteen ohella : MISTÄ LÄHETÄN JUTUT JA KUVAT?
Rouva Venuksesta töissä.
Muutama tunti siinä menikin. Hienot hotellit käännyttivät meidät pois – juhlavieraiden joukkoon ei juhlarahvasta. Onneksi Pete tiesi, että tuomiokirkon aukiolla on nettipiste, ja ellei se ole auki, jobbareita.
Ei ollut auki, kun oli sunnuntai. Jobbarit olivat valveutuneita. 4 CUCia tunti, it-avun kera 5.. Kii veti. Ei toiminut. Sanelin stoorin.
Herra Marsista jututti muutamaa englantia puhuvaa poikaa, jotka poistivat pari täppää kännyköistämme ja läppäristämme, ja voilá, tämä kaikkialla maailmassa toimiva it-tuki, nuori henkilö monikossa, ratkaisi pulmamme.
IT-tuki kirkon portahilla.Meitähän siis oli muitakin, ja muista maista.Avokonttori.
Avokonttori (lue baari) kirkon aukiolla syötti Fidelin hautajaisia bittiavaruuteen taukoamatta vuorokauden. Näimme myös kauniita ihmissuhteita syntyvän. Kaksi vanhahkoa herraa pinkeissä pystykauluksisissa piképaidoissaan ja erittäin kaunis paikallinen daami mustassa pitsihalkiossaan (keskellä päivää).
Vähän ennen kello 13:a petti sekä asiakkaiden että baarihenkilökunnan hermo: oluthana ja rommikorkki aukesivat.
Kylläpä alkoi työ luistaa.
Kun homma oli ohi, kävelimme zombeina pitkin kaupunkia ja mietimme, miten tästä Havannaan.
Yhteyttä etsimässä.
Ette halua kuulla, enkä minä jaksa kertoa enää, miltä tuntuu seistä jonossa ja kyykytettävänä 7 tuntia kaiken tämän päälle Santiagon lentoasemalla, mistä ei saa EDES VETTÄ, ruoasta ja oluesta/rommista puhumattakaan. Kaikenmaailman maatuskoille piti kyllä maksaa voitelurahaa yrmeistä ”palveluista”.
Ehkä mies Marsista kertoo seuraavissa blogeissa.
Pariisista tulevaan Iljushiniin saimme mutkien ja CUCien kautta liput Havannaan. Tunti 16:n sijaan.
Pomputteli. Ei päässyt vessaan. Nukkuva 200-kiloinen mies meinasi rojahtaa rakkaani syliin edessä olevasta tuolista penkkeineen päivineen. Perkuleesti pelotti sekin, kun se käsi oli yhä kipeä ja tikeissä. Mehän emme olleet tikissä ollenkaan.
Tällä tulimme Havannaan.
FidelCastro (13.8. 1926 – 25.11. 2016) on nyt saateltu hautaan. Hyvinkin kepiät mullat ja mukavat uurnat hänelle.
Samaan – siis valtaan ja vallasta luopumiseen ja henkiökultin säilyttämiseen, ei moni pysty. Ei toistaiseksi kukaan tässä maailmassa.
Gracias a la vida. Pitkä elämä.
Hei, apua, ystäväni Sanna, walleni. us -bloggari, on parhaillaan Meksikossa saman veden äärellä. Kerro meillekin, onko vesi lämmintä! Ei ehditty varvasta kastaa…
Fidel Castron viimeinen matka Santa Ifigenian hautausmaalle, josta tulee nyt taatusti turistikohde. Aiemmat sankarit eivät olleet globaalisti yhtä karismaattisia kuin hän.
Sakari Nupponen
Läntisen pallonpuoliskon ja kolmannen maailman hämmentäjä. Narsisti vailla vertaa. Silti ei yhtään katua, puistoa tai toria – saati patsasta hänellä tai hänen nimellään. Fidel Castro on suonut kunnian mieluummin 1800-luvun vapaustaistelijalle José Martille.
Nyt tuli muistomerkki, vaikka veljensä Raúl surijoiden suruksi kertoi muistotilaisuudessa, ettei Fidel kuolemansakaan jälkeen halua muistomerkkejä.
Haudasta Santiago de Cuban, ”sankarikaupungin”, Santa Ifigenian hautausmaalla kehkeytyy turisti- ja pyhiinvaelluskohde, kuten Jim Morrisonin, Oscar Wilden, Karl Marxin tai vaikkapa Gustaf Mannerheimin haudoista.
Fidel on läsnä edelleen kaikkialla. Taiteessa ja tuotteissa.
Muraalit, julisteet, paidat ja muut ”fanituotteet” pitävät huolen legendasta.
Historia on hänet rahastava. Fidel ja hänen taistelutoverinsa Che Guevara myyvät jo nyt kuin häkä.
Vallankumouksen legenda päätyi jo jääkaappiimme muiden mauttomien matkamuistojen joukkoon. Tulimme matkalta tänään.
”Mikään ei muutu”, sanoo taksijobbari Santiagon rautatieasemalla puoli vuorokautta ennen hautajaisia.
(Mikään ei muutu: suomalaiset toimittajat hankkivat ensitiedot Venäjän vallankumouksesta 1917 vossikkakuskeilta Pietarin Suomen-asemalla.)
Parikymppinen taksioperaattori ylistää vuolaasti Fideliä 20:nnen vuosisadan suurimmaksi neroksi. Hän vakuuttaa, että Fidel loi järjestelmän, jota ei noin vain romuteta, ja lähtee todistelussaan ruohonjuuritasolta: korttelikomiteoista
Ne ovat meille outo osa kuubalaista hallintoa: toisaalta lähidemokratiaa ja toisaalta ideologista kerrostalokyyläystä. Hyvässä tai huonossa johdossa ne voivat edistää tai jarruttaa tarmokkaasti uudistuksia ja hyvinvointia.
Jobbari pyytää kyydistä kympin, kääri rahat ja jakaa muuliensa kanssa, joille ajoa on riittänyt kellon ympäri hautajaisvieraiden takia. Taksi on vanha Mosse, jonka koossa pysyminen on yhtä suuri ihme kuin koko Kuuban talous. 40 vuotta vanhojen neukkuautojen kanssa tätä samaa ihmettä symboloivat yli 55 vuotta vanhat jenkkiraudat.
55 vuotta vanhat jenkkiraudat ja niiden kopiot sekä 30-40 vuotta vanha itäautojen kalusto hallitsee Havannan katukuvaa. Tämä on talousihme.
Läksimme matkaan nähdäksemme Kuuban Castrojen aikaan. Matka toteutui siis puoliksi.
Läksimme matkaan myös monilla väärillä ennakkoluuloilla, kuten uskolla US dollarin voimaan. Se ei enää kelpaa. Eurokin on paljon parempi. Maassa on toimiva valuutta: turistipeso eli CUC. Se on yks yhteen euron kanssa, mikä helpottaa elämää – paitsi silloin kun 150 CUC:n korttinosto sylkee vitosia. Lompsa tukkeutuu.
CUC on 25 kertaa arvokkaampi kuin kansan peso. CUC on vaihdettava ja sitä saa olla taviksenkin plakkarissa. Tässä onkin ero niihin entisiin sosialistimaihin, joissa vain taala tai DEM olivat kovaa valuuttaa. (Neuvosto-Eestissä toki FIM.) CUC on kova.
Normaalilta tuntuva nosto seinästä saattaa tukkia lompakkosi.
Kahden rahan politiikka ei ole luonut kahden kerroksen väkeä. Tässä maassa löytyy taatusti viisi kerrosta erilaisilla sosioekonomisilla mittareilla.
Kaikilla on vielä töitä. Suuri osa on tekevinään töitä ja heille ollaan maksavinaan palkkaa.
Fidel ja Raúlkin olivat joskus nuoria.
Nuoret luovat uutta. Fidel ja Raúlkin olivat joskus nuoria.
Vanhoissa valtion byrokraateissa törmää neuvostoliittolaisen viraston tiskin takana istuneen maatuskan arkkityyppiin.
Byrokratia, korruptio ja tuttavien/sukulaisten suosiminen on silmiinpistävää. Moni asia ei toimi, moni voi silti järjestyä, muttei yleensä jonottamatta.
Emme myöhästyneet, vaikka jokin jo muuttuu. Esimerkiksi amerikkalaiset ovat tulleet Havannan katukuvaan siitäkin huolimatta, että maailman vapauksien esipuhuja rajoittaa omien kansalaistensa matkustusvapauksia.
American Airlines haluaa olla ensimmäisten joukossa. Nyt jaetaan markkinoita.
Tänne tulee jo satoja lentoja Yhdysvalloista, eivätkä ne ole tyhjiä. Odottakaas, kun laivaliikenne alkaa Floridasta, jossa kytikselle riensi jo yksi entinen Tallinnan-pikalaivakin.
Nopean varaajan etu: Näe vielä puolicastrolainen maa!
Niin, tämä on kohta kuin toinen Tallinna.
Kun Kuuba vielä muuttaa omia lakejaan, maisemaan ilmestyvät myös matkailijoiden autot. Nyt maan teillä ei ole yhtään – ei yhtään! – autoa tai muuta menopeliä vieraissa kilvissä.
Yksityisyrittäjyys kasvaa huimaa vauhtia ravintola- ja matkailupalveluissa. Kenenkään etu ei voi olla kitkeä sitä. Ideologit saavat vain selittää asiat uudelleen.
Kuubasta löytää myös vanhanajan porvarillista charmia.
Freddie ilmestyi screenille tyttäreni ja hänen ystävänsä Queen-pyhiinvaelluskonsertissa Prahassa marrraskuussa 2008. Kuva Tuuli Vähämäki.
Tiina Vahtera
TänäänFreddie Mercuryn kuolemasta on kulunut 25 vuotta. Peace vaan. Uutinen oli koko maailmalle surullinen, meikäläiselle suorastaan hirmuinen. Tapoinko hänet? Noin kuvainnollisesti?
Olin töissä Ilta-Sanomissa, kuten olin ollut neljä vuotta ennen Freddien kuolemaa ja olin 23 vuotta sen jälkeen. Eihän tämä varsinaisesti matkailublogin aihe ole, mutta varrokkaas ny.
Tällainen juttu oli illalla, aamulla lööpeissä luki ”Freddie Mercury kuoli”. Mitä tapahtui?
Olin sunnuntain myöhäisimmässä iltavuorossa, joka päättyi 1.30. Uutistoimistoilta oli nasahtanut uutinen, jossa oli uumoiltu jo pitkään: Freddie Mercury tunnustaa aidsin. En pysty enää muistamaan, miksi lauantaina paljastettu asia tuli ulos vasta sunnuntaina (lauantaina ei lehteä tehty), mutta tiedonvälitys oli tuolloin hitaampaa ja painotukset toiset.
Verkkoa ei ollut. Joten eikun juttu lehteen, ja sassiin.
Kuittasin uutispäällikölle, suljin koneen, hyppäsin taksiin ja kotiin pikku unosille, sillä aamulla oli tultava taas takaisin puoli kymmeneksi. Kotona oli kolmivuotias ja hänen hoitonsa vuoksi minun oli vaihdettava vuoroa.
Aamuvuoroihin tultiin 4.30 tai 6.00, mutta tällaista horror-vaihtoa minun ei sentään tarvinnut tehdä, mutta horror-aamu siitä kuitenkin tuli. Kun taapersin rännässä Rautatientorin bussilta Korkeavuorenkatua työmaalle, minua tervehtivät lööpit, joissa luki Freddie Mercury kuoli.
Voin kertoa, että mäki oli korkeavuorenkorkuinen ja sydän tykytti! Mitä sinne iltapöpperöissäni kirjoitin? Ihan varmasti, että tunnustaa aidsin.
Kulkulupani toimi vielä, uutispäällikkö oli normitilassa, telineessä oli pari eri lööppiä. Freddie oli yön aikana kuollut ja aamuvuoro tietysti päivittänyt uutisen ”poropainoksesta” Helsinki-painokseen sekä vaihtanut lööpin. Näin tehtiin ennen verkkolehtiä.
Queenilla on aina ollut suuri sija sydämessäni ja tämä Freddien kuolemaan liittyvä episodi teki siitä megalomaisen. Siirsin tunteen myös tyttäreeni, joka syntyi kaksi ja puoli vuotta Freddien kuoleman jälkeen.
Hänellä ovat kaikki meidän Queen-vinyylimme. Hän lähti rippirahoillaan Prahaan ystävänsä ja tämän isän kanssa, kun yhtye oli kiertueella. Se oli täysiverinen fanimatka. Freddien ilmestyminen screenille oli ollut järisyttävä hetki.
Lapsi on muutenkin äitinsä tytär. Liput olivat unohtuneet hotelliin ja kaksi hämäräheppua yritti rullata neitoset. Sattuu ja tapahtuu.
Tytär kirjoitti konsertista jutunkin samaan lehteen jossa olin töissä.
Kesäkuu 2016, Kaisaniemi. Koko revohka, vanhemmat ja lapset ystävineen nauttimassa Queen-konsertista.
Kesäkuu 2016. Koko perheemme, kolme lasta, melkeinvävy ja ystäväpiiri, koko konkkaronkka saimme liput Queenin Kaisaniemen konserttiin. Jopa 18-vuotias ystävineen oli fiiliksissä, vaikka heidän musiikkiaan on rap.
Suhtauduimme aluksi nuivasti Adam Lambertiin Queenin solistina, mutta hyvin kaveri veti. Pakko myöntää. Jylhästi soi Bohemian Rhapsodykin.
Mutta kuningas/kuningatar Freddie on silti suurin. Rauha hänen maan päällä rauhattomalle sielulleen.
Matka kotoa Kaisaniemeen on vain neljä kilometriä, mutta ehti siinäkin ajassa tapahtua. Kuopus katosi (todennäköisesti tarkoituksella), emme nähneet häntä ihmismeressä. Todistettavasti poika oli paikalla. Hän kuvasi nuo videot.
Me muut melkein hukkasimme itsemme – ja tytär lompakkonsa. Se löytyi.
Paikka oli tupaten täynnä. Olimme varanneet pöydän hyvissä ajoin jo paria viikkoa aiemmin. Kaikki luonnistui. Omaa ikkunapöytää odotellessa järjestyi hetken viivähdyspaikka ja tilauksesta lasit proseccoa kullekin.
Asiakkaita oli vauvasta vaariin. Kaikki otettiin huomaan ja vastakarvaa ei ollut havaittavissa. (* Lue jutun lopusta, mistä purkauksesta on kyse.)
Jos joku meni pikkuisen pieleen, se korjattiin hymyssä suin.
Ilmapiiri oli kerrassaan huumaava. Vaaleat sävyt ja ulos avautuva maisema, joka sai puolestaan sisäänkurkkijat lipomaan kieliään. Juuri sopiva viinivalikoima: kolme kutakin. Tuoretta italialaista olutta isälle.
Ja se ruoka! Bruschetta, antipasto ja salaatit – raikkaat oliviiöljyt. Ruoka ei maistunut purkille.
Allekirjoittanut, joka ällöää ummehtunutta pestoa, sai nyt jotain aivan toista. Perhon käynyt poikamme suitsutti lämmintä annostaan: lampaankyljykset yrtti-oliiviöljykastiketta ja valkosipuliperunat.
Entä vielä se meriahven valkosipuli-oliivi-kirsikkatomaattikastikeessa kera vihreän salaatin? Kun meriahven, joka tällaisen metsäsuomalaisen mielestä maistuu lahnan ja särjen isosyiselle risteytykselle, saadaan maistumaan suussa sulavalle on kysymys yksinkertaisesti keittotaidosta tai sen perinteestä.
Kokonaisena paistettuna meriahven säilyttää mehukkuutensa, saa rapean pinnan sekä imeskelyä vaativat evät, ruodot ja pyrstön. (Tähän kokonaisena paistamiseen palaan vielä joku toinen kerta tällä tai jollain muulla palstalla.)
Jos tuosta kokemastaan ei yhtynyt ”Herran kiitokseen”, jota poikakin ehdotti, niin ne jälkkärit: tiramisù, suklaakakku ja sitruunasorbetti.
3 ruokalajin isänpäivälounas normaaleine ruokajuomineen kolmelta: 120 euroa.
Matka oli lyhyt: kaksi pysäkinväliä meiltä ja olimme perillä. Ravintola Il Trio löytyy osoitteesta Mannerheimintie 63. Tätä oli odotettu vesi kielellä. Paikkaa remontoitiin viime keväästä ja se avautui pari viikkoa sitten. Kävimme kerran lounaalla, ihastuimme saman tien ja varasimme pöydän isänpäiväksi.
Täällä asuu tunnelma ja ihana ruoka.
* Jälkikirjoitus: Sama poppoo on kokenut aivan karmeita Helsingin keskustan suosituissa suomalaisissa, joissa henkilökuntaa riittää päät kolisten, muttei sydäntä asiakaspalvelulle. Levähdyspaikkaa kysyvälle vanhukselle saatetaan sanoa ”et”. Ensin kysytään, onko pöytävaraus ja sitten tiuskitaan, ettei sitä voi tehdä lounasaikaan. Jos teet kolme tilausta, yksi menee varmasti pieleen – niskoja sekä lautasia nakellen.
PS Berlusconihan ei maininnut mitään palvelusta. Ehkä häntä olivat hoidelleet ja voidelleet täällä poliittiset nepotistit.
Voittajaolo! Ja Suomen lippu liehuu Tilkan salossa.
Tiina Vahtera
Kun on tuoreesti ilmastakseni hiihtänyt kouluun kesät talvet (asuimme koululla) hiihto tykyttää takaraivossa aina, kun näillä etelän leveyksillä on hippunenkin lunta.
Nyt tykyttää ihan kirjaimellisesti, sillä pyllähdin takaraivo edellä latuun kolme kertaa kotipihalenkin (n. 3 km) aikana. Silti on voittajaolo: suksilla ensi kertaa viiteen vuoteen! Tämä ”hiihtoinnostus” ja huono omatunto siitä, ettei hiihdä, on isän ja tietysti äidinkin syytä.
Hyvää ja rakasta isänpäivää missä lienetkin, nuorena kuollut isäni.
muista maista 