Näinä päivinä putosin jäihin – ilman lasta onneksi

20170405_141050
Pilkkiretken pienintä pakataan ahkioon kohti kohtalokasta jäänylitystä.

Tiina Vahtera

Tästä jutusta on leikki kaukana.

 Putosin  jäihin vappuviikolla Enontekiöllä.  Avantoon jäivät perässähiihtäjien kauhuksi sukset ja sauvat. Puolen tunnin päästä avannolle osuivat järkyttyneet anoppi ja appi.

Olimme yhdeksänkuisen lapsemme kanssa viikon hiihtolomalla Enontekiön mökillä vuosia sitten, mutta tapaus ei unohdu. Se tulee aina mieleen juuri näihin aikoihin, kun etelässä linnut jo tekevät pesää, mutta puolessa Suomessa on vielä hanget ja jäät. On tai ei.

Tänään luin ystäväni surullisen päivityksen jälleen yhdestä heikkojen jäiden uhrista.

Tältä näytti tasan kuukausi sitten Seurasaarenselällä Helsingissä. Ei näytä enää.

Muotkajärven pinta oli vappua edeltävällä viikolla jo laikukas ja petollisen näköinen, mutta sinne vain sitkeimmät pilkkijät painelivat. Ainahan se koti- ja mökkiolot voittaa.

Vauva kulki menomatkan, noin puoli tuntia,  ahkiossa minun perässäni. Mies hiihti edellä ja varoitteli: älä sitten oikaise tummien kohtien läpi. Tule mun jälkiä pitkin.

Hyvin meni. Anoppi ja appi löytyivät tutulta paikaltaan avoimien reikien ääreltä. Kokeiltiin onneamme  – mitään ei tietenkään tullut – juotiin saaressa nuotiokaffeet ja syötiin eväät, syötettiin ja vaihdettiin lapsi kuiviin. Paluumatka oli hyvä ajoittaa päiväuniksi.

Vain muutaman sintin tähden. Kuvassa jo edesmennyt silloinen appeni.

Mies lähti vetämään lasta. Samat varoitukset: VAIN hänen jälkiään pitkin. Aurinko porotti kuten se vain Lapin keväässä voi porottaa.  Rakeinen jää suli humisten, sukset rahisivat. Mies ja lapsi saivat hyvän etumatkan, kun jäin paistattelemaan.

HUMPS! On ihan uskomaton tunne, kun yhtäkkiä kaikki katoaa ympäriltä ja yläpuolellakin on vain kylmää vettä. Adrenaliinia, mitä lie, ei yhtään ajatusta päässä, ei yhtään muistikuvaa television tietoiskuista, vaan ylös, ylös, äkkiä ylös!

Jotenkin sain ponnisteltua itseni avannon reunalle. Sukset ja sauvat jäivät sinne, kun lähdin huutaen ja itkien raahustamaan miehen ja lapsen perään. Konttasin, kävelin. Tuuli vei avunhuutoni. Mies istui aurinkoa ottaen rantakivillä, kun likomärkänä ja ilmeisen sokissa pääsin mökille. Lapsi nukkui ahkiossa.

Tänä vuonna meren jäällä. Pilkkiväkeä täälläkin.

Olimme jo ehtineet hiukan rauhoittua, kun järveltä viuhtoi appiukko kuin Mäntyranta konsanaan. Mummu ja vaari olivat hiihtäneet ohi avannon, jossa kelluivat tutut sukset ja sauvat. Onko siellä koko perhe;  ainoa poika, ainoa lapsenlapsi ja miniä, vai vain yksi? Onko kukaan?

Helpotuksen arvaat.

Mitä tapahtui? En tiedä. Ehkä olin vahingossa oikaissut tumman läikän läpi. Tahallani en ainakaan.

Onko sittenkin olemassa jokin korkeampi voima, joka sääti retken niin päin, että  menomatkan lasta veti äiti ja paluumatkan isä?

Ja mitäkö opin? En ole sen jälkeen pilkkinyt enkä mennyt jäille maaliskuun jälkeen. Älä sinäkään mene.

Pilkkireissun jälkeen matkustimme vain kumipyörillä. Tässä Jäämeri.

4 comments

Add Yours
  1. Sanna Wallenius

    Huh, mikä stoori! Mä olen ollut aina melkoisen säikky jäällä liikkuja. Kauhistellen katselen aina keväisin työpaikkani ikkunasta sulien kohtien reunoille uskaltautuvia pilkkijöitä.

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s