Janoinen Thaimaassa – suositussa lomamaassakin on kieltolaki

Ei auta, totesi pressiporukan ainoa mies, kun me naiset ostimme kauneusvettä huoltoasemalta.

Tiina Vahtera

Uneton Seattlessa, sanaton Tokiossa, mutta että janoinen Thaimaassa? Mahdollista ja totta.

On neljääkymmentä astetta hipova päivä  Pohjois-Thaimaan viidakkoisilla rinteillä.  Olemme Visit Thailandin vieraana ennestään tuntemattomassa pohjoisessa, työmatkalla siis.

Lähdimme aikaisin, kuten aina. Kolmisen tuntia on ajettu Chiang Raista kahden tulikuuman temppelikierroksen kautta. Pikkubussi Hiace – kuinka paljon oikasti mahtuukaan pieneen Hiaceen – kaartaa ylös , mahtavien maisemien Pulangka Resortin parkkikselle.

Pulangka Resort on upealla paikalla, mutta kiinni. Sesonki on ohi.

Perinteiseen tapaan myös juotu neste alkoi pyrkiä ulos heti, kun helteestä on siirrytty ilmastoituun autoon, mutta siihen pitää nyt tottua. Olen noudattanut vanhaa hyvää matkaneuvoa ”käy aina vessassa kun voit”, parikin kertaa varhaisaamun kohteemme Chiang Rain Valkoisen temppelin kultaisissa restroomeissa.

Temppelin kultaiset suhautukset.

Pysähdyspaikamme Pulangka on suljettu, koska sesonki päättyi aiemmin keväällä.  Täällä väentungoksen takana lomailevat mielellään thaimaalaiset itse. Omistajat parantelevat paikkoja, mutta vessat ovat vielä saaneet  aromisoitua ja kerätä eliöstöä.

Maisema on hieno, ilma kuumaa, mutta raikasta.

Kuinka kauan on seuraavaan stoppiin? ”Kaksi tuntia”, vastaa paikallisoppamme Nam ja lähettää takapenkeille kylmälaukusta uudet vesipullot. Niitä onneksi riitää.

Kaksi tuntia. Kiemuraisella tiellä ei voi lukea, tulee heikko olo. Ei kannata datailla, verkko pätkii. Nukkuakaan ei oikein voi, kun pää vemppuu eestaas (naapurilla näköjään) eikä maisemia halua tuhlata.

Pohjois-Thaimaan korkeuksia vailla mukavuuksia.

Kyllä päästiin taas ensimmäisen maailman ongelmien ytimeen. Tässäpä huristelemme melko uudella pikkubussilla. Ilmastointi pelaa, kuskimme Khup on taitava ja riskejä välttävä.  Maisema kuin satukirjasta, tie kelpo asvalttia. Vettä piisaa. Pähkinöitä on.

Nuori kuljettajamme Khup on taitava eikä ota riskejä. Kylmälaukussa riittää vettä.

No mutta pissattaa se silti! Ja samalla tekee mieli o-l-u-t-ta, kylymää kalijaa!  Se on tosi harvinaista. Normisti en juo olutta kuin kuumissa maissa (viime kesänä pari pientä myös Suomessa). Humaltumistarkoituksessa bisseä ei kannata kiskoa, koska se tursuaa saman tien ihon läpi. Sitä paitsi: työmatkalla nyt ollaan.

Mutta silti se eka melkein jäinen narskahdus… tunnethan sen? Siihen ei  cokis kelpaa. Liian makeaa. Vissy kävisi, mutta sitä ei ole. Vesi on paras janojuoma, silti keho huutaa hiilihappoa.

Tunnethan huurteisen pinnan?

Tieto siitä, että seuraava stoppi on vasta kahden tunnin kuluttua, välittää protestisingnaalin myös vatsalle – johan tässä on ripulitta reissattu jo kolmatta päivää.

Möyryää ja muljuuttaa. Nilkat turpoavat. Kupla kasvaa.

Tämäköhän vatsassa kiertää? Lounaan sisällöstä ei ole aavistustakaan. Pienessä katukuppilassa Phayaossa syötiin mitä saatiin. Tai ei syöty.

”Olisiko vessatauko mahdollinen ennen seuraavaa pysähdystä?” Ei se ole, koska taukopaikkoja ei ole. Metsähätä viidakkorinteellä ei ole vaihtoehto.

Ähkien saavumme majapaikkaamme Nanin maakunnan Puan kylään. Cocoa Valley Resort on oleva seitsemän hengen retkueemme koti seuraavat kolme yötä. Varaussysteemi on pettänyt, eivätkä kaikki huoneemme ole sitä mitä piti olla. Arvomme avaimet.

No niin, ristikakkonen. Minulle tuli  se perämetsä, huonoin ja kaukaisin. Sänky on valtava ja lakanan päällä pieniä tummia papanoita. Huoneita  vaihdellaan toki joka yö.

Ensimmäinen yö Cocoa Valley Resortissa. Huoneenvaihtoruletti pyöri kaikilla koko kolmen vuorokauden pysähdyksen ajan.

Puulastulevyseinällä tulijaa tervehti gekko, joka on aina mukava  huonekaveri. Se syö  muut ötökät suuhunsa, mutta pitää hätkähdyttävää ääntä. Ääneen tottuu, kun tietää lähteen.

Vessanpönttö on vähän irti lattiasta, mutta on kuitenkin pönttö. Perinteinen reikä lattiassakin  menettelee, mutta kun meikäläinen ei pääse polven ristisiteiden takia kyykkyyn eikä varsinkaan ylös.

Jääkaappi, hallelujaa! Se on pois päältä. Sisällä on kaksi lämminta vesipulloa. Kaivan uikkarit laukusta ja varustaudun virkistäytymiseen baarissa ja altaalla.

Baari on, allasta ei.

Koska olemme suklaalaaksossa, tarjolla on erilaisia suklaajuomia ja alkoholittomia esanssislusheja. Ei hyvää päivää! Oluentippaa ei missään. Kaakao ei tässä helteessä maistu. Koko hotelli on alkoholin suhteen rutikuiva.

Me neljä farangia lähdemme talsimaan resortista päätietä pitkin kylille ihmettelemään täkäläistä menoa. Jaloittelu tekee hyvää, mutta hulluinahan paikalliset meitä pitävät! Eräs mopoilija pysähtyy ja kysyy mihin mahdamme olla menossa ja miksi.

Sitä emme tiedä itsekään, mutta tien varressa on Seven Eleven, olutkulausta  ja suolaa kaipaavan länkkärin mekka.

Kylmäkaapin ovessa on kyltti: alkoholijuomia ei myydä kello 14-17? Miten niin ei myydä? Thaimaassa? Kello on 16 ja seuraava työtapaaminen jo 17!

Ei todellakaan myydä. Alcohol Control Act eli kieltolaki  estää sen. Samaten alkoholin nauttimisen ajoneuvoissa, temppeleissä (se nyt on selvää), koulujen ja sairaaloiden alueilla, puistoissa, huoltoasemilla… joillakin rannoilla myös. Plus vaalien ja buddhalaisten juhlapyhien aikaan.

Rannoista ei tällä reissulla ole huolta, sillä meren näemme vain Bangkokin yllä lentokoneessa. Lomasaarilla, Phuketin alueella ja Hua Hinissä kieltolakia ei kirjaimellisesti noudateta ja siksi se ei ole yleisesti tiedossakaan. Pohjois-Thaimaassa kyllä.

Oli onni, että asia tuli ilmi näin varhain, eikä sitten, kun olisimme narauttamassa tölkkiä auki autossa. Thaimaalaiset emäntämme ja kuljettajamme välttyivät kiusalliselta tilanteelta.

Yö saapuu Puaan ukkosen kera.

Miksi mokoma messu vaivaisen oluthörpyn vuoksi? No kun ihminen toimii niin. Mitä ei saa, sitä tekee mieli.

Illallisella tarjottiin – kuinka ollaan – lämmintä pullovettä.  Joku se rohkaisi mielensä ja kysäisi sitä hemmetin olutta. Ei kestänyt kuin vartin, ja tarjoilija  kipaisi hakemassa sixpackin samaisesta Seven Elevenistä.

Maistui.  Komea ukonilma säesti nautintoa.

Valittamisen päätteeksi sydämestä saakka tuleva kehu: täällä pienissäkin kylissä kerätään pullot kierrätykseen.

Pullojenkeräysastia pohjoisthaimaalaisessa kylässä.

Punainen täplä Pohjois-Thaimaassa on Pua. Siellä iski jano. Kuvakaappaus Googlesta.

 

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s