Syö Itä-Suomi halki – ei helppo rasti, mutta onnistui

20180730_104949
Kuusisen kalamajan terassilta Kotkassa avautuu aito maisema.

Sakari Nupponen

Junnu Vainion katu 95. Lupaavan merellinen osoite. Tämän lähemmäksi merta ja meren antimia ei pääse syömään. Oli tarkoitus syödä hyvää suomalaista ruokaa matkalla pitkin poikin Itä-Suomea. Tässä se onnistui aidosti, muuten oli monin paikoin työlästä.

Maaseutu on laajalti  tyhjä ja pikkukaupunkien ruokalistoja hallitsevat pizza, hampurilainen ja kanakori! Paikallista ruokaa ei kata juuri kukaan.

”Herkkusuu helvetissä” oli Helsingin Sanomien kulinaarisen kolumnistin Jukka Mannerkorven (1944-2012) parahdus Saimaan saaressa vietetyn kesän 1989 jälkeen. Leipä-viini-öljy -palstan ankaran kirjoituksen voisi julkaista sanasta sanaan uudelleen 2018.

Kotkan Kuusisen kalamaja-kalabaari oli yhden matkapäivän pelastus, kun saavuimme nälkäisinä yhteysaluksen päiväretkeltä Haapasaareen. Lohikeitto ja ruisleipä. Perusjuttu.

 

20180731_132530
Lohikeiton kanssa voi nauttia vaikka punaista lonkeroa.

Paikan omistaa Tapio Lampinen, mutta nimi on Kuusinen, koska se sijaitsee luotsien ja merivartioiden Kuusisen saaressa. Parkkipaikat ovat piukassa ja pengertietä myllätään, mutta kalamaja on auki ympäri vuoden – ei vain meille kesävieraille.

20180731_132054(0)
Jos olisimme ulkomailla, kehuisimme: ah, kuinka pittoreskia!

Junnu Vainion kadun toisessa päässä kun huonompi tuuri, kun illalla suunnistimme kohti Wanhaa Fiskaria.  Sitä ennen oli jo käyty turhaan legendaarisen Kairon ovella, ja Kotkan Pursiseuran Meriniemessä sai sapuskaa vain arkilounailla. Kun keskustan snagarikin oli vähemmän houkutteleva, sekä sunnuntai- että maanantai-iltana ainoaksi vaihtoehdoksi jäi lopulta ketjuhotellin ravintola. Siitä ei sen enempää.

20180730_203559
Lappu oli ilmaantunut ovelle saman päivän aikana.

Wanha Fiskari jäi kaivelemaan. Edellisellä käynnillä joitakin kuukausia aikaisemmin olimme syöneet siellä aivan mahtavan kalalounaan ja siihen kuuluneen bouillabaissen, jonka kasvisten ja kalaliemen syvä maku hiveli vieläkin muistoissa. Sepä olisi kelvannut herkkusuu Mannermaallekin.

20180426_135518
Bouillabaisse ja paikallinen kylmäsavuolut viime keväältä.

Tiesimme Fiskarin Helsingin Sanomien edesmenneen kustantajan Aatos Erkon (1932-2012) kantapaikaksi Kotkassa. Kysyimme meitä emännöineeltä Riitta Hortolta, missä pöydässä Erkko tapasi syödä herkkunsa silakat. Ovelta vasemmalla.

Ehkä ensi kerralla.

Haminasta tuli seuraava pettymys. Lounasaikaan oli tarjolla vain lounaspöytää. Muutama vilkaisu niihin riitti. Olivat pitkään seisseet, mistä ei kuitenkaan juonnu nimi ”seisova pöytä”. Niinpä toinen meistä valitsi terassilta nykysuomalaisen halloumiburgerin ja toinen torilta perussuomalaisen lihapiirakan. Burgeri surkea. Lihapiirakka rasvaisen hyvä. Haminasta ei enempää.

Mikkelistä oli jäänyt edellisellä kerralle mainio makumuisto ja ruokailukokemus: Mikkelin teatterin ravintolana toiminut Bistro Vilee. Majoittumisen jälkeen ryhdyimme googlailemaan sitä, ja mitä hittoa! Ravintola olikin lopetettu viime vuodenvaihteessa. Kanttu vei.

Tilalle kokkaamaan ja passaamaan oli syntynyt uusi Bistro Holvi, jonka saamat maireat kiitokset antoivat uskoa tason pysyneen. Keittiössäkin avainhenkilöt olivat  kuulemma ennallaan.

20180802_192320
Alkupalaksi muikut.
20180802_194213
Pääruoaksi couscous ja viiriäinen. Kumppanille kuha.

Holvi täytti odotukset 4/5, jos Vilee pääsi pisteisiin 5/5. Pientä nuhruisuutta, joka ylettyi  pöytäliinalle. Annoksissa oli unohtunut ”vähemmän on enemmän” -periaate, mikä toimi vielä Vileessä. Ruoka oli toki maukasta ja nousi monta päätä korkeammalle kuin maakunnassa keskimäärin. Hinta/laatu oli nipin napin kohdillaan. Kaksi ei kuitenkaan pääse ruokajuomineen alta satasen.

Sitten vielä Lappeenrantaan sekä ”Herkkusuun helvettiin”.

20180801_112554.jpg
Tästä Lappeenranta tunnetaan.

Lappeenrannan kansallisruoka:

Vety on kanamunalla tai kinkulla täytetty lihapiirakka. Atomi sisältää molemmat.  Jännintä niissä on kuuman ja kylmän yhdistäminen, joka ei kuitenkaan ole aivan niin räjähtävä kuin nokialaisessa kuumassa koirassa. Eipä siitäkään sen enempää.

Atomi tuli nautittua tällä kertaa satamassa – ei torilla. Nämä ovat vilkkaan kesäkaupungin kaksi napaa ja napanuora Kauppakatu, joka on samanlainen viettävä ravintolakatu kuin Kalevankatu Helsingissä.

Vaimo meni satamassa marttojen vohvelikioskille ja tilasi suolaisennälkään annoksen, jossa vohvelin päälle oli lastattu perunasalaattia (ilmeisesti eines) ja savumuikkuja (purkista). Jäimme pohtimaan, mikä sairas ihmismieli tämän keksi.

Kaupunki oli äkkiä tallattu. Siksi teimme retkiä lähiseudulle.

Ensin Imatralle. Mannerkoven nimeämään ”Herkkusuun helvettiin”. Löysimme sen sokerikuorrutuksella.

20180801_140554
Tämä ei ole Disneyn leffasta vaan Suomen kaunein rakennus.
20180801_145801
Pieni yksityiskohta Valtionhotellin ravintolasta.

Minä söin porkkanaraastekiintiömi täyteen 1970-luvulla. Kävin silloin myös ensimmäisen kerran Valtionhotellissa, joka teki vaikutuksen jopa kaupunkilaispoikaan,  eikä siellä taatusti ollut porkkanaraastetta. Nyt sitä oli lounaspöydässä, jonka muu taso vastasi minkä tahansa vanhusten kunnallisen päivähoitokerhon noutopöytää. Ikävä tuli jopa ABC:tä.

En kirjoittaisi näin ikävästi yksittäisen kokemuksen pohjalta, ellei tälle laadulle olisi tuttavapiirissä lukuisia todistajia.

20180801_142046
Jo alkupalat vetivät totiseksi. Olutkaan ei auttanut.

Teimme Imatralta retken keskelle Suur-Saimaata – kiitos Lappeenrannan matkailutoimiston vinkkien. Matka tuntui vievän ei-oikein-mihinkään, kun Kyläniementie Kutveleen kanavan lossin jälkeen päättyi kalasatamaan.

Helteisenä iltapäivänä oli hiljaista. Kyläniemessä huuhtelimme jalkamme vedessä, josta oli nostettu tuleva herkkumme.

20180801_162941
Veneiden laskuluiska. Edessä kalasatama ja Suur-Saimaan ulappa.

Paluureitillä poikkesimme Utulan kyläkauppaan ja baariin. Ajovuoro vaihtui ja nautin muutaman Olvin lonkeron. Olimme takaisin leijonapitäjässä Ruokolahdella. Kyläniemi kuului Taipalsaareen, joka Saimaan selän toisella toisella puolen

20180801_175715
Paikallislehdestä selvisi Utulan nimen muinaishistoria.

Utulan nimi ei muuten tule udusta ja sumusta, vaan muinaisskandinaavisesta sanasta, joka tarkoittaa järveä. Sen saimme lukea paikallislehden vanhasta numerosta.

Paluutaipaleelle jäivät Virmutjoki, Syystaipale ja Rantalinna, jota myydään nyt 6,5 miljoonan euron hinnalla. Emme poikenneet, koska tienvarsiviitta ei luvannut ruokaa.

Toinen retki Lappeenrannasta suuntautui Savitaipaleelle, ja taas löytyi yllättävää nähtävää: Kärnäkosken linnoitus ja saha. Tästä emme olleet kuulleet kuunaan, mutta keskellä Saimaan maisemia oli säilynyt 1700-luvulla venäläisten rakentama linnoitus. josta puiset osat olivat toki tuhoutuneet. Lyhyen ajomatkan takaa tuli vastaan Partakoski ja Partaranta -niminen kauppa, ravintola, pubi, sauna, vierasvenesatama…

20180802_124557 (1)
Parta rannalla.

 

20180802_125246
Partarannassa.

Siellä tuntuivat kohtaavan kaikki. Ruokalistalla oli sen 30 sorttia – pizzat, pihvit ja salaatit – sekä muikut. Vahinko, että juuri tässä kohtaa ei ollut nälkä. Muikut jäivät testaamatta. Tyydyimme helteessä virvokkeisiin.

Takaisin Lappeenrantaan ja matkan parhaaseen ruokakokemukseen. Nyt tuli haastaja jopa Kuopion Sammon legendaarisille muikuille.

Paikan nimi Wolkoff ja sen maine olivat kiirineet Helsinkiin. Kurkistus sisäpihalle suorastaan kutsui.

Kaikki pöydät olivat varattuja, mutta kansainväliseen itäsuomalaiseen tapaan istuimme samaan paikallisten kanssa. Rattoisaa seuraa. Kiitos.

Mutta ne muikut, Kyläniemen muikut! Tuoreita, muttei sentään niin, että kuolemanjäykkyys olisi iskenyt. Mikä rapeus – aivan kuin aavistuksen palanut – päällä ja mehukkuus sisällä. Kerjäsin vaimon lautaselta päät.

Pottuvoi oli kuin muussi Joël Robuchonin keittiöstä – voita säästämättä – kauniin sileää.

Tätä kirjoitettaessa ravintolan nettisivu näyttää, että lounaalla olisi päivän kalaa tilliöljyllä ja fenkoli-appelsiinisalaatilla (15 euroa). Kateeksi käy lappeenrantalaisia.

Olimme niin ymmyrkäisinä Wolkoffin Kyläniemen muikuista, viineistä, oluista ja muista juomista sekä hyvästä seurasta, että aivan unohtui kännykamera taskuun.

Kuinka huomaavaiset bloggarit.

20180801_213732 (1)
Tätä paikkaa voi helsinkiläisenä kadehtia.

Jassu, Thassos!

Herra Mars ja Rouva Venus ovat pian matkalla taas.

Tiina Vahtera

Kaliméra, pitkästä aikaa ystävät, ja nyt arvaattekin mistä on kysymys! Kreikasta.

Olen pitänyt pitkää radiohiljaisuutta blogissa. Ankara syksy, talvi ja kevät, monessakin mielessä, vaativat veronsa eikä ylimääräisiin kirjoitushommiin ole ollut paloa.

On ollut paljon töitä, vähän rahaa, yllin kyllin huolta ja murhetta, surua terveydestä ja läheisistä. Ei mitään suurta draamaa, vain elämää.

Tämä edellä lueteltu on paitsi totta, myös  litania, jota käytin perustellessani Herra Marsille, miksi juuri meidän, ja vähän vilkkaasti, pitäisi lähteä reissuun.

Vastaus oli se tavallinen. ”Umph. Ei oo rahhaa.”

Ei niin, mutta jotenkin ne reissut on aina saatu maksettua. Ollaan matkailtu visalla ja maksettu laskut tekemällä vielä vähän enemmän töitä.

Kreikan saaristoa. Pikkuisen polttelee. (c) Tapio Vanhatalo.

Lounaspaikka ratkaisi

Hiljaisenpuoleista oli koko kesäkuun. Ajatus muhi.

Kunnes juhannuksen jälkeen kävimme ostamassa Herra Marsille kesäalesta pikkutakin. Vanhan hän heitti kaupan roskikseen, kuten tavallista. Shoppailupäivän lounaspaikaksi valitsimme ystävämme Evangelos Patouchasin El Grecon, jossa on aina varmasti hyvä ruoka. Niin nytkin.

Hyväntuulinen omistajapari Erja ja Evangelos olivat molemmat paikalla. Iltapäivä vierähti iloisesti ja nopsaan. Siinä sivussa, yllättäen, Herra Mars tuli maininneeksi, ettei ole ikinä käynyt Kreikassa.

Panin tiedonannon visusti korvani taa, tai oikeastaan niiden väliin. En muistanut tätä seikkaa. Olemme olleet pitkään yhdessä, mutta emme niin pitkään, etteikö hän nuoruudessaan olisi voinut Kreikassa käydäkin.

Nämä souvlakit kypsyvät Thassoksella. (c) Tapio Vanhatalo.

Tein itselleni synopsiksen: etene verkkaan, älä painosta, mainitse Kreikka ja loma silti päivittäin, tarjoile valmis ratkaisu.

Ruoka vetoaa aina. (c) Tapio Vanhatalo.

Meihin kumpaankin tepsii ruoka. Kreikan yksinkertaiset maut ovat taivaallisia, kuten olemme moneen kertaan El Grecossa todenneet. Sillä lähtisin liikkeelle.

Etsin netistä saaria, jotka hylkäsin yksi toisensa jälkeen. Skopelos: ei käy, liikaa mammamiaa hinnoissa. Skiathos: not, bileporukoita, lapsiperheitä. Rodos ja Kos: nounou, ei mitään aitoa. Kreeta: en ole käynyt, mutta kuvittelisin, että turisteja ja kuivaa. Korfu: mahdollisuus Albania-piipahdukseen, mutta liian ruuhkainen. Santorini: kallis, kallis!

Hakukoneet tarjosivat halpoja, mutta naurettavia vaihtoehtoja kaksine koneenvaihtoineen.

(c) Tapio Vanhatalo.

Kunnes mieleeni pamahti vihreä, rauhallinen Thassoksen saari, jossa kävimme pressimatkalla – jestas sentään – 16 vuotta sitten.

Thassoksella on luostareita, tällä nunnalla myös huumorintajua.

Matka oli kierros Helsinki-Skiathos-Volos-Ateena-Thessaloniki-Kavala-Thassos-Kavala-Helsinki (juu, nuorena jaksaa), joten missään paikassa ei ehditty pitkiä aikoja notkua. Skiathoksella muistaakseni ouzo alkoi yskittää…

(c) Tapio Vanhatalo.

Tuohon aikaan ei kännykkäkameroita ollut, ja kuvat otettiin peräti  filmille. Siksi itselläni ei niitä juuri ole. Tämän tarinan kuvat pressimatkallamme ollut valokuvaaja Tapio Vanhatalo antoi käyttööni. Kiitos, Tappi!

Vieläköhän mustekalaherran puoti on pystyssä? (c) Tapio Vanhatalo.

Pakettimatka on passeli

Tsekkasin netistä, mitä Thassokselle nykyään kuuluu. Valmismatkoja tekee Tjäreborg, ja pakettihan kuulostaa ikivanhoille variksille oikein hyvältä vaihtoehdolta.

Meidän maisemaamme. (c) Tapio Vanhatalo.

Matkojen hinnat ovat huimasti edullisemmat kuin vaikkapa Santorinille. Syykin selviää: anivarhainen lento Kavalaan, siitä lautalla pääkaupunkiin Limenasiin. Sijaintinsa vuoksi saari on serbialaisten, bulgarialaisten ja romanialaisten suosiossa.

En oikein tiedä mitä kansojen kirjosta  ajatella,  mutta vaaka kallistui silti Thassokselle,  koska valtaosa turisteista on kreikkalaisia. Siis aitoa, siis edullista.

Saari on havumetsäinen, ei ruskeaksi palanut elokuussa, jolloin lähdemme. Koulut ovat juuri alkaneet, ei huono puoli sekään…

Kavalan kukkatori. (c) Tapio Vanhatalo.

Herra Marsin mielestä paikka vaikutti sangen ookoolta, varsinkin kun viikon reissu maksaisi elokuun aleviikolla  rapiat 700 euroa kahdelta.

”Onhan varmasti ilmastointi? Muuten en lähde.” Tässäpä tulikin tenkkapoo. Kun hotellitiedoissa ei mainita ilmastointia, sitä ei ole. Ei juuri mainittu. Otin yhteyttä Tjäreborgin  tsättiin eli Tjättiin. Eivät tienneet. Pyysivät kääntymään kohdeoppaiden puoleen. Eivät olleet paikalla.

Tällainen nopea sielu ei paljon jaksa odotella, kun päätöksiä tehdään, joten varasin sen ainoan hotellin, jossa ilmastointi mainittiin. Se oli tietysti myös kallein, mutta näin se menee. Toista tonnia.

Ei huvituksia

Meille riittää, kun pakkaamme yhteen matkalaukkuun kirjat ja patikointikengät. Toiseen minun kaikki muut kenkäni. Sitten reissu saakin olla tätä:

(c) Tapio Vanhatalo.

Tätäkin:

(c) Tapio Vanhatalo.

Miksei tätäkin. Kauniita ihmisiäkin on kiva katsella:

(c) Tapio Vanhatalo.

Ihmisiä on ylipäätään kiva katsella.

Saarella on paljon mehiläisiä, siis hunajaa.(c) (Tapio Vanhatalo.
Jo näen meidät nojailemassa parvekkeen kaiteeseen. (c) Tapio Vanhatalo.

Ainoa, mitä matkalta en kovasti kaipaa, ovat lokit. Niitä piisaa kotonakin.

(c) Tapio Vanhatalo.

 

,

,

Maailman lyhyin junamatka 178,50 metriä ja bensakone

 

 

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tällä matkalla ei kyllästy, ja takaisin voi vaikka kävellä. Radanpitäjä haluaisi kernaasti eroon ennätysmaineestaan.

Sakari Nupponen

Ollaan Itä-Virossa. Maantie 35 kaartaa entisen Avinurmen kunnan keskustaan. Tienposkessa joen ylittää rautatiesilta ja sillä jököttää juna ja junalla on tarina, mutta ensi kyytiin.

Lippujen myynnin, tarkastuksen, junan lähettämisen ja veturin kuljettamisen hoitaa yksi ja sama mies, junamies Eero Strauss. Matkalaiset vaunuun ja moottori jyrähtää käyntiin.

20180606_141751
Eero Strauss ja Aunuksessa 1953 valmistunut metsäveturi.

178,5 metriä ja takaisin. Meno yhteen suuntaan kesti 2 minuuttia ja 20 sekuntia. Nopeasti laskettuna keskinopeudeksi tuli alle viisi kilometriä tunnissa. Pientä huojuntaa. Leppoisa tunnelma. 76 senttiä leveällä – tai sanottaisiinko kapealle – raiteella ei päätä huimannut.

(Meillä pääratojen raideleveys 152,4 senttiä. Venäjällä ja entisissä neuvostomaissa 152 senttiä. Eriskummallinen raideleveytemme tulee niinkin kaukaa kuin Yhdysvaltain etelävaltioista.)

20180606_143641
Junan lähtöasema on nyt sillalla.

Tämä pätkä oli aluperin osa Sonda-Mustvee -rataa, joka kulki sisämaan metsistä Peipsijärven rantaan. Satamaan radalla kulki puutavaraa ja puutyöteollisuuden tuotteita. Ja sieltä takaisin: sokeria, suolaa, silliä, palavakiveä jne. tarpeellista. Kumpaankin suuntaan: ihmisiä ja postia.

57 kilometrin mittaista rataa ajettiin 1926-72. Liikenteessä oli yli 300 tavaravaunua ja kahdeksen matkustajavaunua. Vain ravintolavaunu puuttui.  Avinurme oli suurin asema.

Sitten rata pantiin rullalle, ja Avijõen ylittävä siltakin alkoi rapistua. Se harmitti kyläläisiä: huono käyntikortti Avinurmelle. Silta kunnostettiin 2001.

Kun oli silta, pantiin myös raiteet. Kun oli raiteet, hankittiin myös juna.

20180606_143618
Alla virtaa Avijõgi.

Tarvittiin sponsoreita, kylän yhteishenkeä ja esimerkiksi koululaisten työpanosta. Seuraava ponnistus on jatkaa rataa 800 metriä. Ratapohja siintää jo edessä. Strauss luovuttaisi kernaasti maailman lyhyimmän junaradan tittelin jollekin toiselle paikkakunnalle.

Matkan päätteeksi hän nappaa akun veturista, joka on rakennettu Aunuksen kaupungissa Karjalan tasavallassa. Veturi on tehty nimenomaan metsätyömaita ja niiden ratoja varten. Siinä on bensakone.

Sonda-Mustvee -radan oikea höyryveturi on muistomerkkinä Tallinnassa. Sitä avinurmelaiset haikailevat takaisin.

20180613_105535
Matkalipussa on vanhan höyryveturin kuva.

Nimet Avinurme ja Avijõgi ja viittaavat murteelliseen sanaan hauesta (viroksi: haug). Ilmeisesti joki on täällä tulvinut kutuaikaan niin, että haukia on voinut pyytää niityiltä.

Nyt ei kuitenkaan syödä haukea, vaan Peipsin kuhaa. Juna-ajelun voi tilata Avinurmen Puutyöaitasta (Puiduait). Se on muutenkin tämä kylän matkailun ehdoton napa: kahvila, puutöiden näyttely ja työpajoja, jossa korien punontaa, leivontaa ja vaikkapa kynttilöiden valamista. Ravintolaan voi etukäteen tilata ruoat vaikka kahdelle bussilastille.

Lisäksi tästä Avinurmen verstaasta tekee saunasuomalaiselle erityisen yksi juttu: Suuri osa Suomen marketeissa ja rautakaupoissa myydyistä saunatarvikkeista, kiuluista, kauhoista, niskatuista jne. on tehty täällä. Ne myydään vai eri merkeillä.

Ja se kuha. Kun se tulee tuosta vierestä. Emäntä Eveli Tooming sanoo sen olevan aamulla pyydettyä. Sille se myös maistuu. Vähän toista kuin Suomen kauppojen viikon vanha tuore.

20180606_152237
Peipsin kuhaa melkein rannalta.

20180606_160612

Avinurme_vapp

Avinurmen vanha vaakuna.

 

Viron Finlayson – täällä aika pysähtyi kuin seinään

kreenholmaputous
Tehdas on perustettu Narvajoen vehreälle saarelle.

Äimisteltävää riittää. Olipa kerran suuri maa ja suuren maan mittakaavat. Kreenholmin manufaktuuri muistuttaa sekä tsaarin ajoista että Neuvostoliitosta.

Sakari Nupponen

Narvan jättimäistä tehdasaluetta lähestyessä näkee punatiilisiä taloja, jotka ovat suomalaisille perin tuttuja. Tehtaanjohtajien, mestarien ja konttoriväen talot ovat arkkitehtuuriltaan aivan kuin vanhojen suomalaisten varuskuntapaikkakuntien kasarmit.

Portilla ei pää pyöri vielä kummissaan, mutta kun on ohittaa Joalan saaren ja Georgin saaren tehtaat alkaa mietiskellä mittakaavoja. Näissä kahdessa on sivurakennuksineen kokoa jo Helsingin Itäkeskuksen verran.

Nyt saaret ovat osa manteretta. Silta vie Kreenholmin saarelle, joka ei ole saanut nimeä tehtaan perustajan mukaan, vaan juontuu Grönholmista, vihreästä saaresta. Tehtaan perusti Narvajoen kosken kaltaalle saksalainen puuvillakauppias ja paroni Ludwig Knoop 1857. Skotti James Finlayson ehti Tammerkoskelle runsaat 20 vuotta aiemmin.

kreenholmportaat
Rakennusmassoja voi kooltaan verrata Helsingin rakenteilla oleviin kauppakeskuksiin.

Tehdasalueen sisällä kaikki paikat ovat typö tyhjillään. Suunnitelmia on, mutta näinköhän ne toteutuvat meidän aikanamme.

Neliöitä voi olla jopa neljännesmiljoona eli kaksi Itäkeskusta, vaikka Viron kiinteistörekisteri löytää niitä vain 173 881. Luku on ”netto”. Niinpä esimerkiksi Itä-Viron asiantuntija ja matkaopas Pekka Linnainen arvelee rakennuspinta-alan apu- ja sivurakennuksineen nousevan yli 200 000:een.

kreenholmpurku
Täällä aika pysähtyi kirjaimellisesti kuin seinään.

Vironkielisen Wikipedian ja monien muiden arkistolähteiden mukaan Kreenholmilla oli kiinteistöjä vuonna 1906 peräti 1,4 miljoonaa neliöjalkaa eli noin puoli miljoonaa neliömetriä.

Ruotsalainen pääomasijoittaja Narva Gate OÜ eli Mats Gabrielsson kumppaneineen sai alueen 2007 niin halvalla, että heillä on varaa odottaa, että itänaapurissa ja likeisellä rajalla siirrytään normaalimpaan kanssakäymiseen. Muuten suunnitelmat ovat vasta kiiltäväpintaisen prosyyrin ja havainnekuvien asteella.

kreenholmraja
Tehdasalueen nurkalla on Viron, EU:n ja Naton rajapyykki.

Viimeiset työntekijät lähtivät tällä vuosikymmellä ja jäljelle jäin vain tavaramerkki Kreenholmi Мanufaktuur OÜ, jolla on toki oma myymälä. Vielä vuosituhannen alussa tehdas toimi alihankkijana muun muassa Marimekolle.

Puuvilla oli Kreenholmin materiaali. Yhdessä tehdassaleista on jäljellä kone, jonkalaisia huolsi työkseen Finlaysonilla kirjailija Väinö Linna. Samassa salissa tamperelainen saa ahaa-elämyksen: kuusivooninkinen! Finlaysonin tehdasalueen vanhimman rakennuksen välipohjia kannattavat niin ikään valurautapylvää. Siis samaa rakennustekniikkaa.

kreenholmsali
Tuttu näky tamperelaiselle. Finlaysonin valurautapylväät valmisti Fiskarsin valimo.

Kreenholm työllisti jo tsaarinaikana yli 10 000 työntekijää. Suurimmillaan väkimäärä oli neuvostoaikana V.I. Leninille omistetussa tehtaassa: noin 12 000 – 14 000. Tosin tuossa luvussa saattoi olla mukana muita toimipisteitä ja oheistoimintoja, kuten oma sairaala.

Kun raja vedettiin Viron uudelleen itsenäistyessä, osa rakennuksista ja entisistä työntekijöistä jäi Ivangorodin (viroksi Jaanilinnan, suomeksi Iivananlinnan) puolelle. Raja kulkee Kreenholmin saaren itäpuolisessa jokiuomassa.

kreenholmnaapuri
Näin pieni on rajajoen kuivan kesän virtaus, kun vettä ei juoksuteta Narvan tekojärvestä.

Paljonko vettä virtaa Narvajoessa ja kanavassa, riippuu Venäjän viranomaisista, jotka päättävät padosta Narvan tekojärvellä. Kreenholmin saarella ei voi suunnitella samanlaista show’ta kuin Imatrankoskella. Juoksutukset voivat tulla yllätyksenä.

Aivan tyhjänpanttina alue ei ole, sillä elokuussa Tarton Uusi Teatteri tuo pihapiiriin Kremlin satakielet -näytelmän, joka kertoo Jaak Joalasta ja muista neuvostoajan virolaisista suurista musiikkitähdistä kertovan näytelmän. Esityksen aihepiiri kumpuaa ristiriidoista, koska kaikkia Moskovassa uraa luoneita ei katsottu kotona hyvällä silmällä.

kreenholmsitäriittää
Ja tätähän täällä riittää silmänkantamattomiin.

Narvasta tulee Viron syyspääkaupunki 23. syyskuuta. Se on presidentti Kerstin Kaljulaidin idea. Hänen työpaikkansa eli kanslian on määrä muuttaa kuukaudeksi itään.

Näin tasoitetaan myös tietä Narvan pyrkimyksissä Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2024. Narva is next –kampanja kääntää reippaasti päälaelleen uumoilut, että Krimin jälkeen Venäjä tulee tänne.

kreenholmlakko
1872 Kreenholmin tehtaalla järjestettiin Euroopan suurin lakko.

Ja miten sinne pääsee? Joka sunnuntai tehdasalueelle järjestetään 1,5 tunnin opastettu kierros. Se ei vaadi ennakkoilmoittautumista. Pääsymaksu on 13 euroa aikuisilta ja 8 euroa lapsilta.

Enemmän Narvasta luet täällä.

Ja Narvan herkuista täällä.

 

Lähiruokaa lähinaapurissa – emme päätyneet sattumalta samaan paikkaan

Resized_20170331_185602_4671
Juurevat juurekset, aina tuoreet yrtit, juusto, riista, myös pikkukala haili ja vuohi…

Villitaimentartar, perunablinit, upotettu viiriäisenmuna ja ruohosipulikreemi sekä ”vuohi yrttitarhassa” ja kaiken päälle paahdettu pavlova minulle:

Sakari Nupponen

Helsingistä Tallinnaan on matkaa vain 80 kilometriä, mutta harva tulee ajatelleeksi virolaista ruokaa myös helsinkiläisten lähiruokana. Sen sijaan ”lähi” -käsitteen verhoon saatetaan kietoa 10 kertaa kauempaa tullut poro tai tuunattu Norjan lohi.

Virossa lähes kaikki on lähiruokaa – usein myös luomua – maa on niin pieni.

Aprillipäivän aattona illallistimme virolaisen mestarikokin Dmitri Haljukovin isännöimässä Restoran Crussa.  Sattumaltako palasimme päivälleen samaan kuin vuosi sitten? Päivällä oli väliä, mutta ei sattumalta: kokemus oli ollut niin hullaannuttava.

Resized_20170331_181853_1063
Tämä kuva oli otettu 31.3.2017, mutta mikään ei ollut muuttunut.

Ensikosketus – katse tai lause – on joskus paikan paras käyntikortti. Kun vuosi sitten astuin Viru-kadulta kyselemään pöytää ”josko olisi noin tunnin päästä”, ei niitä ollut sijaa majatalossa heti luvata. Nautiskellessani paikallista pienpanimo-olutta tiskin ääressä pöytä jo luvattiin. Kun sitten tunnin päästä saavuimme, plaseerausta oli tällä välin vielä kohennettu.

Luonnonmukaista keittiötaidetta on iso lupaus turistikadun varrella, mutta se pitää. Se piti vuosi sitten ja nytkin:

Naudanlihatartar virolaisesta herefordista perunatacossa, savukilohailimajo  sipulinversoinen oli nuorison makuun. Villitaimentartar ruohosipulikreemissä lisukkeenaan perunablinit ja viiriäisenmuna olisi saanut kalamiehet lusikoimaan annosta kupista enemmänkin. Pöytämme emännän kuningaskatkarapu kookoslastuinen taisi olla myönnytys nykyajan hömpötyksille.

Resized_20170331_192345_8795
Malja keittiölle ja sitten pääruokiin.

Pääruoat menivät tasan 3-3.

”Vuohi yrttitarhassa” oli kerännyt lautaselle vihreää papua, kevään luomusipulia ja yrttikimpun. Ylikypsä. Maukas. Mykistävä.

”Retro beefeater” eli paahdettu naudanfilee, helmisipulikastike, luuydin ja perunasurvos oli erinomainen. Tilaa jäi kuitenkin jälkiruoille, jotka virolaiset osaavat kuin luonnostaan.

20180403_151722
Uusi virolainen keittiö oli 100-vuotishanke.

Jälkiruoat ovat siis verissä heimoveljillämme ja yhdestä jälkiruoasta, tuli myös Toiduakadeemian (ruoka-akatemia) järjestämän yleisölle avoimen ”Viron uusi kansallisruoka” -kilpailun voittaja. Voittaja, muut finalistit ja akatemian suosikit on nyt pantu yksiin kansiin. Kun ostin kirjaa Viru Keskuksen Rahva Raamat -kirjakaupasta, myyjä puisteli päätään jäädessäni rupattelemaan kansikuvan ruoasta.

Kiitos samoin olisin sanonut minäkin, joskus.

Ruoka on nimittäin hapankaurakiisseliä, joka tunnettiin meillä ennen sotia Kannaksella ja Suomenlahden saarissa. Nyt sitä vaalivat evakot muun muassa Lahdessa.

Kilpailun voittanut Monika Uibo antoi harmaalle perinneruoalle uuden elämän värittämällä sen tyrnillä ja antamalle sille crème brûlée -tyylisen katteen. Jälkiruoan koko nimi on karamellikattega astelpajukaerakile ja kaeravahvel. (astelpaju = tyrni)

Pitääkö hapattaa, keittää ja tohottaa itse, vai saako tilattua jostain?, jää nähtäväksi.

20180401_163219
Suuret herkut ovat joskus yksinkertaisia. (terve = kokonainen)

Ruoka-akatemian pääkokkki Tarvo Kullam valitsi kirjaan sata reseptiä. BBQ-mestarin oma resepti alkaa neuvolla ”otetaan kokonainen kana”. Suomalaisten grillaillessa makkaroitaan virolaiset ottivat jo neuvostoaikana askelia eteenpäin lähemmäksi luolamiehen keittiötä. Virolaisessa grillissä ei sihise B-makkara.

20180401_163305
Tarvo Kullamin suitsukana kirjasta Tänapäevane Eesti köök.

Viron juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään Suomikin saa osansa. Esimerkiksi Hotelli Virussa on vielä tämän vuoden ajan erityinen Suomi-teema Suomi-aiheisine huoneineen. Tämä oli osa Virun omaa 45-vuotisjuhlaa. Viro taas viettää satasiaan helmikuuhun 2020 asti, jolloin tulee 100 vuotta sen oman Tarton rauhan solmimisesta.

20170505_155651
Edessä ylhäällä tunnetu suomalainen herkkusuu Kustaa Mannerheim.

Kun Viro uudelleenitsenäistyi 1991, moni kysyi, miten maa pärjää? Uhmakkain gastronomispoliittinen kommentti kuului: ”Sitten syömme vaikka perunankuoria”.

Olen maistanut niitä huippuravintolassa joskus 90-luvun puolivälissä. Todella hyviä.

Ja sitten vielä jotain palanpainikkeeksi:

20180401_143615
Viron vanhin pubi vuodesta 1993.

Toisena päivänä on hyvä poiketa Pikk-kadulta tänne. Viron vanhin pubi Hell Hunt (= lempeä susi) on toiminut vuodesta 1993. Se vain pysyy ja paranee. Raikas aamun avaus kello 12 alkaen on oman panimon Hele (= vaalea lager).

Voi Torremolinos! Paluu rikospaikalle

SONY DSC
Äiti 2017.

Tiina Vahtera

Saanko esitellä melkein 85-vuotiaan äitini, joka ei tykkäisi yhtään, jos tietäisi, että kuva on tässä. Mutta pakko, sillä tämä juttu kertoo paluusta rikospaikalle Torremolinosiin Espanjan Aurinkorannikolle 40 vuoden jälkeen.

Äiti on ihan viaton, minä ehkä en. Mutta rikokset ovat vanhentuneet, jos ne nyt edes rikoksia olivat. Nuoruuden hullutuksia.

SONY DSC
Olisikohan vanhemmillani ollut tämä hotelli? Kukaan ei muista.

Juttu on nimittäin niin, että äitini ja isäni ottivat minut mukaan matkalle Torremolinosiin vuonna 1978, kun olin juuri eronnut poikaystävästäni. Arvelivat, että olin onneton. En ollut, mutta mielelläni lähdin elämäni ensimmäiselle rantalomalle, parikymppisenä opiskelijana.

Vanhempani olivat varanneet pikkuveljeni kanssa hotellin ajat sitten ja minä pääsin viime tinkaan ihan eri hotelliin ihan eri puolelle kaupunkia. Oi ja voi!

Ajan tapaan minut yksin matkustavana sijoitettiin huoneseen  toisen yksinäisen kanssa. Silloin ei voi kuin toivoa. Loma-elokuvan Vatanen?

Voitin jättipotin. Minä! Sain kämppiksekseni helsinkiläistytön Vallilasta, Tainan. Aika paljon viipotettiin ja aika vähän oltiin hotelli Miamissa.

SONY DSC
Ostari näyttää patinoituneelta?

Olin viime tasan vuosi sitten Fuengirolassa työmatkalla. Äiti miehineen on vuokrannut sieltä jo useampana  sydäntalvena pariksi kuukaudeksi huoneiston.

Keksimme  lähteä  töideni päätteeksi tyttöporukalla Marbellaan.

Äitipä osaa yllättää! Päädyimme pyhiinvaellukselle, joopa joo, Torremolinosiin ajatuksena tsekata vanhat mestat. Hyppäsimme Fugessa päinvastaiseen suuntaan menevään junaan, 2,20 euroa per henki. Marbella on  niin… Marbella… ja Torremolinos  taas kovasti muodikas.

”Olikohan se meidän hotelli Los Elephantes? Varmaankin. Vai oliko se Playa del Inglesissä”, äiti pohti. Inglesissä Elephantes sittenkin oli, tähän päädyimme.

Joka tapauksessa vanhempieni ja pikkuveljeni hotelli oli jokin 1960-70-luvun kolossi Carihuelan rannalla, jos enää pystyssä.

”Siellä oli ihan karmeat sängyt ja jääkylmä allas. Olisiko ollut kaksi tähteä”, äiti muisteli.

Minä muistin hotellini nimen hyvin, kun jouduin sen viimeisenä aamuna epämääräisiltä jatkoilta saapuessani sopertamaan taksikuskille, että ehdin kentälle muiden mukaan. Olikin jo odotettu.

Kämppikseni kanssa vietimme fiksusti viimeisen päivän biitsillä nuorten miesten seurassa Piña Coladaa ja Cuba Libreä vuorovedolla lipittäen. Rondan tippukiviluolat ja Mijakset oli kuljettu kiltisti perheen kanssa.

SONY DSC
Tämä ranta se ehkä oli. Rommikola virtasi.

Rantareissu kesti kahdeksan tuntia, eikä siitä ole kuvia. Vaikka olisikin, en tähän laittaisi. Vesikelloja yltympäriinsä, kulmakarvoissa, nenässä, otsassa, niskassa, hartioissa jne.

Vain pöljä käyttää etelässä aurinkorasvaa, eihän sitä muuten rusketu. Korostan, että vuosi oli 1978.

SONY DSC
Siistimmät bileet vm 2017.

Isäni tokaisi, kun kurvasin viime tipassa passijonoon palaneena ja krapulaisena, että meidän Tiina se hyppäsi lentävään koneeseen. Ja oli osapuilleen oikeassa. Onneksi passi oli vanhemmillani.

Isä menehtyi syöpään puolitoista vuotta reissun jälkeen. Tämä oli viimeinen yhteinen.

Jos  40 vuotta sitten juotiin väkijuomia urakalla nuorisoporukalla, nyt emme tehneet niin äidin kanssa, kuten emme muutenkaan.

Nautimme rantaravintolassa lempeät kanavartaat, jotka huuhtelimme alas tilkalla rosadaa, ja ylhäällä uudessa kaupungissa joimme kahvit valtaisan kakunpalan kera. Asettuivat sokerit kohdilleen.

Kyllähän vanhemmat  viimeisen illan seikkailuni arvasivat tai ainakin haistoivat silloin kauan sitten. Ei se haitannut. He eivät koskaan tuominneet eivätkä räyhänneet. Oikeastaan mistään.

Isä oli elämän evakko,  merilläkin seilannut ihminen, ja äiti on luonteeltaan erityisen hienotunteinen. Olen tullut isääni.

SONY DSC
Tämmöistä.

Äidin kanssa käppäilimme ja ihmettelimme, ettei jyrkkiä portaita ollut silloin ennen. Oliko edes juna-asemaa? Kumpikaan ei muistanut.

SONY DSC
Harvinainen Torre-perspektiivi.

Erittäin nuorekas äitini on myös poikkeuksellisen hyväkuntoinen. Hän oli loukannut jalkansa jouluaattona rotvalliin ja se oli ollut turvoksissa monta viikkoa. Turvonneella koivella tämä yli kasikymppinen kuitenkin liiteli pitkin Torren katuja ja rappusia.

SONY DSC
Äiti on tuo oikeanpuoleinen selkä tänne päin.

Lähdimme päätä pahkaa äiti-tytär -reissulle, eikä niin totta vie käy monesti. Palasimme vielä valoisan aikaan takaisin Fuengirolaan, joka ei muuten ole nykyään hullumpi paikka ollenkaan.

SONY DSC
Että tämä tekee ihmiselle hyvää näillä Suomen tammikuun keleillä.
SONY DSC
Tämä myös.

Pikavisiittimme oli todella vaivan, eli noin vartin junamatkan, väärtti. Saatoimme eksyä hiukan laitakaupungille, mutta mitä siitä. Google-karttoja ei tarvita, kun voi elekielellä  ja spanglishiksi kysellä tietä muilta kulkijoilta.

Erityisen ystävällisiä ja söpöjä olivat vilkkusilmäiset poliisit. Jo silloin 40 vuotta sitten.

Enempää en kerro.

SONY DSC

Tunnustuksia 2017: En vieläkään pidä Lontoosta enkä Pariisista

silja3

Tukholmassa on ihminen onnellinen. Abba-museo on kätsysti Viking-terminaalia vastapäätä.

Tiina Vahtera
Tähän aikaan vuodesta pitäisi tehdä näyttävä diaesitys vuoden huikeimmista matkoista. En tee. Matkoja oli vain muutama: autoreissu Italiaan, perinteinen Tukholma ja perinteinen Nizza. Taisi olla Tallinnakin.

Sen sijaan teen taas tunnustuksen. En vieläkään pidä Lontoosta enkä Pariisista. Melkein yhtä paha olisi paljastaa, ettei pidä koirista, paitsi poikani sheltistä Ludwigista.

ludde

Ludwig ja narunjatke. Molemmista tykkään.

Olen antanut Lontoolle ja Pariisille mahdollisuuden puolenkymmentä kertaa. Kumpikaan ei ole huolinut sitä. Pariisi on pysynyt tylynä ja epäystävällisenä, vaikka puhun auttavasti ranskaa. Ensimmäinen kokemus interraililla oli niin raju, ettei se unohdu.

Ei, vaikka olen kolunnut Père-Lachaisen kuuluisien vainajien muistomerkit (Edith Piaf 102 v.). Myöskään pyhiinvaellus Jim Morrisonin, 74 v, muistomerkille ei sytyttänyt minua.

Lontoon sekavuuteen en ole päässyt sisään. Rakastan brittidraamoja, arroganttia kieltä, Doverin kallioita ja Yorkin rantojen puhureita.

Tarvitsisin Lontooseen paikallisoppaan? Underground on kyllä helppo.

2007-01-20 19.25.37

Blääh…

Kolmas , vai neljäskö tunnustus. En ole järin ihastunut Berliiniinkään. Olen käynyt siellä sekä muurin aikana että sen jälkeen. Monesti.

NYC

Minun ja tyttäreni kaupunki. New York City.

Ihmisellä on omat kaupunkinsa. Minulle ykkönen on New York. Lähdimme tyttäreni kanssa inhoamaan sitä. Toisin kävi. Rakastuimme siihen.

Vai onko ykkönen koti-Helsinki? Ehkä Dublin. Split? Reykjavik? Celle?

Helsinki

Ei kauniimpaa.

Joulutodistus kouluarvosanoin

Vaatimattoman matkailuvuoteni päätteeksi annan arpomilleni kohteille arvosanan. Se ei ole missään nimessä objektiivinen.

 

35nice

Nizza…..9. Syksyn reissu meni persiilleen, mutta se ei ole Nizzan syy.

dubai

Dubai…..6. Pilvenpiirtäjät, aavikko ja kultaa kimaltavat ostarit, ei kiitos.

ijalat-2

Sardinia……9. Mieletön seura. mielettömät vedet, mieletön capitano Antonio.

ttuk

Tukholma…..10! Kuten myös rakkaat Liisa ja Pia.

kuubadiggarit

Kuuba…..8. Saispa kaljaa. Saispa rommia. Saispa musaa. Menemme uudelleen, mutta odotamme, että Raùl tuota noin haudataan. Fidelin hautajaisista tuli työreissu.

SONY DSC

Trogir, Kroatia……9. Perhematkojen aatelia, Kroatian aatelia.

SONY DSC

Trogir, Kroatia……9. Tytär on samaa mieltä.

gaddafi

Libya……6. Gaddafin ajan outous viehätti järjettömällä tavalla. Nyt maa lienee pelkästään järjetön. En ole käynyt sen koommin.

SONY DSC

Malta……7. Ei vaan jytissyt.

SONY DSC

Madeira…..9. Sielläkin on ihmisen hyvä! Ei liian kuuma, ei kylmä, luontoa, patikointia. Ruoassa toivomisen varaa, siksi ei täysi kymppi.

geiranger

Norja…..9. MItä ne puhuu turskanhajuisesta vesisateesta? Geiringerin vuono kylpee auringossa.

1A73143EBF514CA3 9AE8B3A33CCEC6A5

Azorit……9. Portugalinkielinen maailma kiehtoo. Azorit on täysin ainutlaatuinen kukkapurkki keskellä Atlanttia. Tässä kuvassa haisee pieru; kuuma lähde.

DD2F1F754649400A 97351E5F793A7291

Thaimaa…..8. Vieläkö siitä on jotain sanomatta? Tässä kuvassa on paljon tunteita. Khao Lakin Pakarangin ranta viisi vuotta tsunamin jälkeen.

kirahvi1

Kenia…..8. Luonto ja eläimistö 10, liiveissä roikkuvat jambo-miehet 5.

tee

Sri Lanka……8. Upea luonto, mutta viikon bussissa istuminen hyydyttää paatuneimmankin turistin. Luottokortin kopsaaminen ei nosta pisteitä.

hotellin ikkunasta

Chongqing, Kiina……5. Ei ikinä enää tänne. Ei mistään syystä. Yli 30 miljoonaa ihmistä huutaa kieltä, jota en ymmärrä, säässä, joka on kotoinen.

Italia…..9. Minkäs teet, aina sydämessä. Tulihan se tässäkin jo kahdesti.

Tunne syntyy kokemuksesta. Kenenkään toisen kertoma ei sitä muuta.

Hyvää uutta vuotta!