Lapsi lähtee, äiti suree

Kuopuspoikamme matkusti 16-vuotiaana yksin Nizzasta kotiin. Tänä vuonna hän lähti kahden kaverinsa kanssa aurinkolomalle säästöillään.

Tiina Vahtera

Blogeissa kirjoitetaan paljon lasten kanssa matkustamisesta. Itsekin olen kirjoittanut ja aion vastakin kirjoittaa. Kokemusta on 28 vuoden ajalta.

Tänä kesänä kävi niin, että kaksi nuorimmaistani ovat yhtaikaa reissussa. Esikoinen on  koko kesän töissä.

Nämä, tytär ja vävy, lähtivät palkallisella lomallaan ties monennenko kerran,  ja ihan normisti pyysivät kyydin kentälle (ja samalla saaton). Kroatiaan, Trogiriin, oli suunta.

Nuorin, yläkuvan mies, lähti kotiovelta ja kielsi saattamasta, kun sä kumminkin itket tai jotain.  Niin olisinkin itkenyt. Kännykkäkuva tuli Rodokselta saatteena ”SITÄ EI SIT PANNA FACEEN”.

Ei panna. Tuo Nizzan-kuva vuodelta 2014 pannaan. Olimme Nizzassa yhdessä, mutta hän lähti yksin aiemmin pois. Monta kertaa hänet poloiset on jätetty yksin kotiin, kun olemme herra Marsin kanssa reissanneet. Olen kuvitellut, että hänellä on jossain vaiheessa ollut ikävä.

Herra Mars on muistuttanut KäTystä, eli tyhjän kämpän riemuista.

Ikävä on kyllä ollutkin, ei silti. Kaikilla.

Viikko sitten poikaseni lähti veteen tuuppimatta ja täynnä riemua: hän oli säästänyt rippi-, synttäri-, valmistujais-, palkka- ja joululahjarahoistaan sievoisen summan, jonka nyt käytti haluamallaan tavalla.

Mitäpä minä siihen – aikuisen miehen asia. Nyyh.

Vaan kyllä minä pelkäsin, kun tytär ajeli toissa kesänä kuukauden autolla ympäri Eurooppaa. Onneksi hän vasta hiljakkoin kertoi unohtaneensa passinsa erään majapaikan piiloon patjan alle. Äitinsä tytär.

Passia piti sitten odotella päivätolkulla seuraavaan Suomen edustustoon. Mietinkin miten nuoret ihmiset viitsivät Wienissä viettää kokonaisen viikon.

Itse olin 22-vuotiaana (vaikka en kuvissa näytä siltä) kuukauden interrailaamassa Euroopassa. No ei ollut kännyköitä, eikä vähiä rahoja tuhlattu kolikkoautomaatteihin.

Uusi koti oli valmistunut lokakuussa, isä kuollut tammikuussa syöpään ja minä lähdin kesäkuussa reilaamaan.

Taisin lähtiessäni äidille tiuskaista, että mitä sä siinä poraat, mä laitan kortin. Julma nuori ihminen. Omat lapseni ovat onneksi fiksumpia.

Rinkat selkään ja menoksi. Äiti jäi ovensuuhun vilkuttamaan. Anteeksi, matkakaveri, mutta en rajaa sinua pois.

Turusta mentiin kansipaikoilla yli, ajan tapaan Ruotsin läpi junalla, junassa nukuttiin Köpiksestä Amsterdamiin, laivalla yli Britanniaan ja niin edelleen. Tunnelia ei ollut. Ekan kortin taisin tuikata Pariisista.

Jossain päin Britanniaa väärän puolen pysäkillä.

Ranskan läpi Marseillesiin nukuin kahteen muukalaislegioonalaiseen nojaten hytissä, kerron sen nyt äiti. Rikos on taas vanhentunut.

Ai kauheeta, muukalaislegioonalaisia!

Mentonissa Rivieralla asusteltiin viikko vanhan tädin yläkerrassa. Sieltä on peräisin rakkauteni tuohon ihanaan maailmankolkkaan.

20170720_104858
Menton sydämessäni.

 

Puistoissa vietettiin öitä, joskus retkeilymajoissa, usein teltoissa. Taisin toisenkin kortin lähettää.

Ei. Ei tätä enää!

Ei kyllä tätäkään.

ir3
Eikä tätä.

Mistäs me rahaa saatiin, köyhät 80-luvun alun opiskelijat? Todistettavasti sitä oli. Kaikki vapaa-aika oltiin töissä.

Reissua suunniteltiin Tampereella Messissä aina lauantai-iltapäivisin kartan kanssa. Juice kävi Messissä juomassa kolpakon, me lonkerot. Tai kaksi.

Nää rahat reilataan!

Aina kun huoli hiipii paidan alle, yritän muistuttaa mieleeni miten itse pärjäiltiin. Ja miten kotiväki pärjäili  kuukauden sen vaivaisen postikortin kanssa.

Tämä kylmä kesä on erinomainen matkailuun ja siipien kokeiluun, vaikka kirjoittaessakin melkein itkettää.

Ensi kerralla on jo helpompaa. Ja muuten, herra Mars on ollut myös jopa tavanomaista vaisumpi. Poika palaa viikon kuluttua. Tytär tuli jo.

Murusoppaa muruseni, tervetuloa Suomeen

murusoppaa

Sakari Nupponen

Kahden viikon herkuttelumatka Euroopassa huipentuu muruseni kanssa murusoppaan. Taisimme olla väliinputoajia koulusssa. Tätä kun ei niinkään meillä ollut, sen  sijaan esim. makaronivelliä, mannaryynipuuroa, kaalikeittoa, sipattia, tillilihaa ja sitten armeijassa räjähti: vääpelin…

Jauheliha oli sen verran kallis ja hieno herkku, ettei siitä tehty soppaa esimerkiksi Otavan 1957 suuressa keittokirjassa. Ei reseptiä.

Entä ne Euroopan herkut? Kansan ruokaa.

Parsakeitto itäsaksalaisella torilla raatihuoneen ravintolassa, jota pyörittivät – suurella  lämmöllä – työrajoittetteiset työllisteyt. Juomineen 11 euroa kahdelta. Yhteensä. HUOM! Ei viiniä tai bisseä.

parsakeitto4

Satamakin oli Elbellä, ja gay-bileet tulossa, missattiin ne. Paikka oli siis sisämaan satamakaupunki Bleckede ja mitä maisemia avautuikaan, kun vaivautui sivukujille kanaalien kaupungissa. (Muruseni jätti läskit, korjaan speckit, syömättä.) Vissy oli hyvää.

Tältä näytti kaupungin hiljainen puoli:

valkaistu

Seuraavasta paikasta jäi sitten mieleen tälläinen postikortti. Toki se tuli maksamaan öineen ja aamiaiseen, illallisineen pitkälle yli 250 euroa. Onhan tämä ollut kuin Helsingin Kappeli, Tampereen vanha Rosendahl tai Stadin Seurasaari, mutta tämä on mahtipontisempi.

Pompöösiydessään se saattoi vaikka unohtaaa tällaisen asiakkaalle sattuneen pikkuvaivan; Magdeburgissa järjestiin ulkoilutapapahtuma, joka esti kahdeksi tunniksi pääsyn hotellille, joka sijaitsi luonnon umpiperässä.

600 kilometrin jälkihikiä kuivateltiin Radebergerillä keskustassa, joka on kovin Tukholman oloinen. Positiivinen lausunto!

heerrenkrug.jpg

Grüss Gott. Paluu Baijeriin on aina yhtä lämmin. Bayreuthin matkailutoimiston nuori opas kertoo näkevänsä ensimmäiset suomalaiset. Häh? Emmekö me olekaan oopperaväkeä?

Saamme kolme hyvää lounasneuvoa, mukana myös yksi pienpanimoravintola. Otamme lämpimänä päivänä lähimmän, varjoisan terassin. Ja mikä ruokalista! On vaikea valita.

 

juhannys.jpg

On juhannus, kun Nilsiässä va(r)rotaan vasta juhannussimaa. Täällä pöytä katetaan raikkaan tuoreella matjessillillä, uusilla kullankeltaisille perunoilla ja ah niin tavallisilla parsoilla. Loistava paikallinen pils ja riesling. Tämä on oluen ja viinin maa!!!

Sitten seuraava paikka. Harvoin juomme täällä olutta. Syy sei ole Hofbräuhausin.

kotka

 

Kotkanpesä. Hankanlaa paikkaan rakennettu mökki. Pitää olla jonkin sortin hullu. Olut on toki puolet halvempaa kuin Suomessa. Lihaa ja tupakkaakin saa täällä maailman kuuluisimman vegaanin kesämökillä nykyään kärtsätä. Palvelu on ynseää. Kohtelua saa toki ilman kiväärinperiä.

Huh, huh olihan sitä sekoilua ja etsimissä Umlaitung-kylttein, ja päälle painavan yön kanssa. Nykyaikaiset varausjärjestelmät mullistavat maailman (jääköön mainos antamatta, muuten en pääse niistä eroon koskaan) ja tämä nykyaika saattaa johtaa johonkin yhtä mahtavaan lopputulokseeen kuin Staneckin perheen luo taka-Baijerissa Bishofsmaisissa.

Sydämellinen vastaanotto. Kumpikaan ei osaa kunnolla saksaa, mutta veistelee sitä niin että paikallisia ihmetyttää.

stANECK.jpg

Perhe Staneck ja me.

Ruokakulttuurista opetimme sen verran, että emme syö laskiaispullia joka päivä, vaikka ne näyttävät netissä komeilta. Meidät suomalaiset tunnettiin tätä ennen umpimielisiksi jurrikoiksi….

 

Ja ai niin se illallainen. Ankan rintaa tai koipea. Tsekkiläinen resepti. Slow Food. Kahdella kaalilla, knöödelit skippasimme ilta yhdeksän jälkeen.

 

Lähipäivinä lisää Itävallasta, Italiasta ja Liechtensteinista, joka lienee parempi jalkapallomaa kuin Suomi….

Kuolema Milanossa (ja vähän muuallakin), osa 2

Happamat ihmiset happaman palvelun Kotkanpesällä. Olin juuri kaatunut polveni verille eikä maisemasta näkynyt mitään. Mykkäkoulukin taisi olla.

Tiina Vahtera

Siitä ei todellakaan tullut paraatimarssia Italiaan. Kun suunnittelimme automatkaa viime kesän lomakotiimme Italian Aronaan, arvelimme selvittävämme Euroopan suit sait!

Mehän tunnemme Euroopan. Osaamme maat, ilmansuunnat, pääreitit, kaupungit. Emme tarvitse navigaattoria, koska meillä on hyvät kartat, kaksi kännykkänavia, kahdet vielä kohtuullisesti toimivat aivot.

Mutta Eurooppa, joka on yhtä tietyömaata, ei tunne meitä eikä suurien linjojen loogisuuttamme. Eurooppa on itsekin salaa mennyt muuttumaan.

Siitä on tullut liikenneympyröiden, näiden kiertoliittymien, viitoittamattomien ja numeroimattomien teiden ja yhtäkkisten kääntymäsuuntien viidakko, joka tekee ihmisen hulluksi varsinkin sivuteillä ja MILANOSSA!

Näin tervehti Milano meitä tänä vuonna.

Apropos, Milano! Viime vuonna koimme eräänlaisen kuoleman samassa kaupungissa: 10 tunnin odotus kentällä ja ihan omasta syystä.

Herra Mars nauttii 10 tunnin luppoaikaa Milanon kentällä kesällä -16.

Tällä kertaa kuolemantäräys tuli moottoritien hahmossa. Katkoviivalla uunituoreeseen karttaan merkitty motari olikin menty rakentamaan valmiiksi ja viitat ohjasivat sinne tänne.

Gps sekosi, minä sekosin.

Tie, jota ei pitänyt olla.

Pohjustan hieman.

Olimme ajaa jollottaneet itäisen Saksan läpi Itävaltaan, josta aikeemme oli hurauttaa Gardan kautta sille kolmannelle järvelle Lago Maggiorelle. Tuttu kämppämme odotti Maggioren etelärannalla Aronan pikkukaupungissa.

IMG_3085 (2)
Finnlines, näppärä kulkupeli Suomesta Saksaan. Nätillä säällä vielä hauskempi.

Saavuimme Finnlinesilla  iltamyöhällä Travemündeen ja olimme fiksusti varanneet yösijan läheisestä kylästä hotelli  Zum Ratsherrnistä. 85 euroa.

Eksyimme Lyypekin ympäristön tietyömaille ja saavutimme kohteen tunnin myöhässä. Gps lupasi 12 minuutin ajomatkan, mutta sininen mollukka pyöri näytöllä hulluna yhteyttä vailla, ja minä panikoin.

Ensimmäinen yösijamme Zum Ratsherrn.

Sivistyneen hiljaisuuden vallitessa sekoilimme Lyypekistä pikkuteitä kohti seuraavaa yöpaikkaa, joka oli missä lie. Ajattelimme varata sen netistä lähempänä auringonlaskua.

Moderni ihminen varaa hotellin modernilla tavalla.

Kohteeksi valikoitui entinen Derkkulan suurkaupunki Magdeburg ja hotelli Historisches Herrenkrug Parkhotel. Paikka näytti hienolta, sää suosi ja elämä alkoi hymyillä.

Rouva ajaa. Se olikin eka ja vika kerta.

Kännykän navin avulla ohjasin kartturina meidät tasan oikeista kadunpätkistä tasan oikeaan suuntaan, kunnes tuli tiesulku. Ei selityksiä, vain tiesulku. Kiertelimme pitkin pohjoista Magdeburgia ja päädyimme samalle tiesululle, jossa oli jo kaksi itäsaksalaisen ystävällistä vartijaa.

”Ei, ette pääse tästä. On maraton. Tämä on ainoa reitti hotellille, tulkaa puolentoista tunnin päästä uudelleen.”

Samaa näytelmää todistivat räyhäävä herra jostain päin Saksaa ja meille tilanteensa kurjuutta tilittävä poliisisarjakarikatyyri (rouva) Frankfurtista.

Ihan vähän otti päähän. Olisi ollut ihana kellistyä törkeän hienon hotellin 88 euron huoneeseen, syödä hyvä illallinen ja kävellä puistossa.

Blogiainesta tämäkin seikkailu, tuumii herra kuljettaja Magdeburgissa ja nauttii pienen oluen.

Kun vihdoin pääsimme perille, hotellin respa selitti ilmiön, jota olimme pitkin matkaa ihmetelleet: alueella oli edellisiltana ollut kamala myrsky, joka oli kaatanut puita juurineen kuin metsätyökone. Yksi ihminen oli kuollut.

960x640_bestfit (90)
Vajaan 12 tunnin ilo Magdeburgissa.

Tähän väliin mahtui mukavaa ajelua oikeaan suuntaan maisematie 22:lla, mainio juhannuspäivän silli-parsalounas Wagnerin kaupungissa Bayreuthissa ja tosi nasta yöpaikka Hotel Schafflerhofissa Bischofsmaisissa.

Paikka piti tsekkiläinen pariskunta Staneck, joka tunsi hyvin Suomea. Palvelu oli suorastaan ylitsevuotavaa ja ankka suli suuhun. Koko hoito aamiaisineen, illallisineen ja olusineen 100 euroa.

Isäntäperheemme Staneck Hotel Schlafferhofissa oli ylitsevuotavan ystävällinen.

Minulla oli päähänpinttymä Berchtesgadenista ja Hitlerin Kotkanpesästä Kehlsteinhausista, jossa olin käynyt aiemminkin, ja jonka muistelin aivan luokattomaksi. No sinnepä siis aamusta suunta.

Virkailijat kaupunki-infossa näyttivät hapanta naamaa, kun tiedustelimme pääsyä kohteeseen. Saksalaisilla on edelleen paha trauma viime vuosisadan historiastaan. H:sta ei puhuta, enkä sitä ihmettele.

Tie Kotkanpesälle.
Mittään ei näy.

Paikka oli luokaton ja palvelu kehnoa, ihan kuten muistelinkin. Lisäksi pilvimatto oli paksu ja harmaa ja alkoi rakoilla vasta, kun saavuimme bussikuljetuksella takaisin alas. Kokemuksen kruunasi turvalleen lento: väistin parkkipaikalla autoa ja niin sitä mentiin kuin Hyacinth Bucket.

Vähin vammoin.

Suunta Itävaltaan. Halpaa bensaa! Bensikseltä sai myös 17 euron tuulilasitarran, jolla pääsi tuon mainion – hahhah- maan moottoriteille.

Nytpä rullaillaan hetki Itävallassa.

Makeissa maisemissa kohti Kitzbühelia, jossa oli määrä yöpyä seuraavaksi. Seonneesta kännykkänavista ja vielä höpsähtäneemmästä kartturista huolimatta paikka löytyi, parahiksi juuri kun keittiö meni kiinni.

Nättiä kyllä oli.

Kitzbühelin Seebichl oli viimeinen kotimme Itävallassa. 105 euroa ja ”oma parveke”.

Italian rajanylitystä saatteli kaunis italialainen iskelmämusiikki. Voi elämä, kun se maistuu hyvältä!

Ilman suuria suruja löysimme Gardajärvelle ja Limoneen, sitruunoiden kaupunkiin. Parkkeerasimme kotteron ylärinteen parkkitaloon ja lähdimme talsimaan alas kohti rantaa ja lounasta. Oli tajuttoman kuuma!

Lounas Limonessa.

Pudotin ravintolassa oliiviöljypullon lattialle. Mahdollisesti serbialainen sekä thaimaalainen tarjoilija pidättelivät ärtymystään siivotessaan jälkiäni. Sirpaleet eivät tässä tapauksessa tienneet onnea, päin vastoin.

Matkamuistokaupassa räsäytin sitruunasaippuan aluslautasen tungoksessa lattialle ja tunnustin jonotuksen jälkeen syntini kauppiaalle. Hän ihmetteli mistä maasta oikein olen. ”Suomesta”. No, se selittää, myyjä hymyili ja antoi minulle uuden tilalle – samalla hinnalla.

Parkkihallissa hätäännyimme, kun  autoa ollut missään. Kakkosruutuun jätimme. Pakko  se on poliisille mennä, herra Mars alistui, kun päähäni pälkähti, että parkkiruudusta näkyi ulos. Hallissa oli vielä sittenkin yksi kerros, ja siellä Jettamme kökötti ottajaa vailla.

Tallessa!

Rallatellen suunnistimme Gardalta kohti Maggiorea ja viikon kesäkotiamme. Helppo homma, seuraamme vain moottoritien viittoja. Niin seurasimme. Strada oli oikaistu. Venetsia-Milano-tie ei mennytkään enää Bergamon kautta vaan suoraan.

Jossain meni nyt pieleen.

Gps… ja niin edelleen. Hellepäivän rajumyrsky lähestyi meitä sataakolmeakymppiä ja saavutti.

Olenko jo kertonut mitä mieltä olen tästä helvetinkoneesta?

Uusi autostrada oli avattu hiljakkoin, eikä sen varrella ollut yhtään  levähdyspaikkaa saati huoltoasemaa. Pyörimme välillä Milanon etelä-, välillä itäpuolella, aina väärällä tiellä väärään suuntaan. Taivas mätti vettä ja salamoita.

Kuinka ollakaan, juomavesi oli lopussa ja rakko täynnä. Silloin, vasta silloin, minulta pääsi itku. Ei mikään räkähuuto, vaan hätääntynyt nyyhkäys, että ikinä emme pääse täältä kotiin Aronaan. Mun pää räjähtää, pissa tulee housuun!

Mäkkärissä on aina hyvät vessat, mies päätti, ja ajoi paikallisen Europa-huvipuiston McDonald’siin. Virhe, suuri virhe. Ei se Mäkkäri niinkään, mutta sen huvipuiston läheisyys.

Rauhoituin tauosta kuitenkin sen verran, että pystyimme yhdessä kommunikoimaan jatkosta. Löysimme oikean tien ylös Maggiorelle, mutta sillä tiellä oli onnettomuus ja helvetillinen ruuhka.

Milano. Ei meidän kaupunkimme.

Pimeys laskeutui, kun meitä tervehti viitta ”Arona”. Meni muutama tovi, kun puikkelehdimme yksisuuntaisia kohti tuttua osoitetta. Kun laukut, pussukat ja nyssykät oli raahattu kolmenteen kerrokseen, arvelin, että nyt on sen punaviinin paikka.

Lasi räjähti lattialle tuhannen päreiksi. Mies lähti ostamaan olutta. Minä imuroin kovan päivän illan ratoksi.

Tästä se loma alkaa. Niinhän me luulimme. Herra Marsilla on varmaan vielä jotain sanottavaa hyvin suunnitellusta automatkasta, kartoista, navigaattoreista, Saksan moottoriteistä ja rekkakuskeista, mutta hän kirjoittanee niistä itse.

Tarinamme jatkuu.

Tässä siis vasta antipasti. Vain yksi neuvo minulla on antaa: älä huolehdi Italian autostradamaksuista. Ne huolehtivat kyllä sinusta. Eikä se niin kamalan kallista ole: monen tunnin eksyminen 9,70 euroa.

IMG_3180 (3)
Älä pelkää. Kaikki järjestyy.

 

Herkkumatka Narvaan, kaksi sikahyvää vinkkiä

Sakari Nupponen

Kun palasin kolmen päivän Koillis-Viron matkalta takaisin, kotisaunan alaporras petti. Hyvä mainos, vai mitä?

20170610_221649.jpg

Tämä sangen salaattipitoinen annos ei ollut ainoa syy, mutta syylliset tiedetään nyt nimeltä. Tämä tapahtui siis Narvassa ja Narva-Jõesuussa.

20170610_234543.jpg

Hotellissa oli kehnohko illallinen ja toppuuttelin sen kanssa. 4.6. avattu Franzia oli Googlen mukaan 1,6 killometrin päässä. (Nimi liittyy alueen yli satavuotiseen matkailuhistoriaan, tämä oli Viron Terijoki).

Puuskutin paikalle 22.05. Ravintola oli mennyt oman ilmoituksensa mukaan kiinni kello 22. Minulle suositeltiin ribsejä ja kohta yhtäkkiä koko sali oli täynnä juhlivia venäläisiä syömässä ja juomassa pullotolkulla viiniä. Olihan meitä suomalaisugrilaisiakin kaksi. Kumpikin eri päässä baaritiskiä. Itsekseen.

20170610_221426.jpgAlkupalaksi tuotiin ruisleipää ja karhunlaukkavoita sekä laardia sipulilla. Karhunlaukka haetaan suoraan luonnosta ja se saa etenkin venäläiset ihan sekaisin rakkaudesta ruokaan.20170610_145114 (1).jpgKoko juttu lähti lapasesta jo päivällä täältä: ”Viron Viipurin” Pyöreästä tornista eli Narvan linnoituksen Rondeelista. 20 hengen seurueemme sai pienellä varoitusajalla loistavan palvelun ja todella herkullisen lounaan: possunfilettä, sinappikastiketta, uunijureksia ja muussia. Kuvassa tarjoilee paikan isäntä Siim Sommer. Hänen liikekumppaninsa ja Rondeelin pääkokki Indrek Kõverik oli perustanut sivutoimenaaan Franzian ”Viron Terijoelle”.20170610_225626.jpg

Tässä  kuvassa on Indrek kovan päivän iltana. On se hurjaa! Nuoret yrittäjät ja kokit hämmentävät koko maailmankuvamme Narvasta.

Lisää Koillis-Virosta seuraavissa blogeissa, Seuratkaa! Ette voi jäädä kylmäksi.

PS Minä lähdin yhden jälkeen, mutta bileet jatkuivat…

20170610_222917.jpg

Kerran vielä ribsit ja ruokalistaa:

20170610_220846 (1).jpg

 

 

Back in the U.S.S.R. – tai ei nyt ihan

Sosialismin saavutukisa ihaillessa: kirjoittaja, havannalainen ja tuhkavuoret palakivi- ja fosforiittialueella. Kuva: Toomas Volmer.

Sakari Nupponen

Jo ensimmäinen kerta avasi silmät ja korvat. Saavuin silloisen Leningradin kautta Narvaan omalla autolla. Vuosi oli 1987. Kurkkua kuivasi ja joku pieni suolainenkin olisi ollut paikallaan.

Kukaan ei ymmärtänyt suomea, onnetonta viroani saati fingelskaa, jota solkkasin. Kun ostin puodista mukaan pullon, kukaan ei ihmetellyt. En ollut ymmärtynyt venäläisestä tekstistä höykäsen pöläystä ennen kuin ryhdyin korkkaamaan janonsammuttajaa hotellini baaritiskillä henkilökunnan kauhuksi.

Se oli etikkaa! Ilmeisesti jossain tavarapulassa, paikallisesti defitsiitissä, kemikaaleja pakattiin limsapulloihin.

Samalla kaksiviikkoisella matkalla tutustuin omaan peilikuvaani Palmsen kartanon lammella. Tunnelma ei ollut kovin runebergiläinen ”sua lähde kaunis katselen”. Edellinen ilta oli vietetty ensin Karja-Kelderissä isänmaallisia lauluja hoilaten muun yleisön mulkoillessa pahaenteisesti. Jatkoille teekkariasuntolaan mentiin minun valuuttakaupasta hankkiman Heineken tms. purkkikaljalaatikon kanssa. Onpa sitä ennenkin kaljaa roudailtu Virossa.

Palmsessa henkilökohtaiset matkanjohtajina ja Lada-kuskeina olleet virolaiset ystävät pyysivät etten puhuisi suomea rajavyöhykkeellä, kun kerran oltiin vähän niin kuin luvatta. No, mitäpä siinä kalpeena hiljaa.

Tuon ihanaisen suvipäivän jälkeen seuraavan kerran lyöttäydyin matkalle kohti itää tv-toimittaja Juhan Aaren joukkoon. Se taitetttiin sohjoisena talvipäivänä marras- tai joulukuussa 1988. Estonia-nimisellä kaivoksella oli riehunut palo viikkotolkulla. Neuvosto-Eestissä oli meneillään ympäristökatastrofi, josta Suomessa rohkeni puhua pari erkkolaista lehteä ja ehkä HBL sekä ruotsalaiset, Expressen etunenässä.

Olin olevinani salaa Estonia-kaivoksella, mutta kotitoimituksessa arveltiin palattuani, että Tehtaankatu kyllä tiesi liikkeistäni.

Sen jälkeen veljessuhteiden esteet murenivat kuin kevätjää. Ei ehkä maiden korkeimmalla poliittisella tasolla vaan kansalaisjärjestöjen ja asiantuntijoiden sekä vaikka rallicrossharrastajien keskuudessa. Pandoran lipas oli avattu.

1989 olimme jo toimittajadelegaation kanssa Itä-Virossa. Silloinen Suomen ympäristöministeri Kaj Bärlund (sd) tutustui ympäristöongelmaan. Siellä sitä seistiin jätevuorien juurella ja tavattiin ihmisiä, joiden titteli saattoi kuulua tuohon neukkulaisesti ”toimeenpanevan komitean johtokunnan esimies”. Titteleistä viis. Kehonkieli ja ei-luimuileva katse kertoivat, nyt mennään kohti uuttta.

Meille näytettiin Purtse-joki, johon miehittäjäjoukkojen surkimukset tuppasivat polttoaineita, jotta saisivat kulutuksen perusteella todistettua, että työnormin mukaiset ajot on ajettu ja lennot lennetty. Avot, harasooo. Tulitikulla saattoi tuikata tuleen joen pintaveden.

Paluumatka Georg Otsilla ministerisviitissä jäi mieleen.

Sitten se vasta alkoi ramppaaminen laajalti ottaen Itä-Virossa, mutta myös Koillis-Virossa: kartanot, panimot, sähköntuotanto palavakivellä, Sillamäen uraaninrikastus ja jäteallas, EU:n tuleva itäraja jne.

Sukuseuramme, Suomen Maidellit, teki 2003 matkan Maidlaan, Maidlan koululle, Kuremäen luostariin, Peipsijävelle ja Narvaan. Olimme pari yötä Ontikan kartanossa, joka tunnetaan nyt Kalle ja Riina-Maija Palanderin hevos- ja matkailuyrityksenä. Poislähtiessä veisasimme Jõhvin kirkossa ja ehkäpä joku loi ajatuksen edesmenneiden sukulaisten lisäksi niille tuleville – ketä lie, jotka ottavat Ontikan pelastaakseen.

Poikamme Martti keskittyy olennaiseen sukumatkallamme Itä-Virossa. Huispaus ja Potter olivat päivän sana 2003.

2010 pysähdyimme Ontikan suljetulla portilla ja totesimme, että mitään ei ole tapahtunut. Projekti seisoi tukevasti. Matkan kohde oli Narva-Jõesuun uusi kylpylä, jossa annoimme helliä itseämme. Matkailimme Narvassa ja Maidlassa, jossa silloinen kunnanjohtaja Hardi Murula kertoi muun muassa kaivoslouhoksiin tulevasta vesiurheilukeskuksesta. Olimme epäuskoisia.

Nyt vesiurheilukeskus osin jo toimii. Maidla on mennyt kuntaliitoksiin, mutta sen historiallinen Maidelleilta periytyvä vaakuna siirtyy uusille kunnille: kolme kultaista kalaa (rantatöröä) sinisessä Purtse-joessa viljavien vainioiden keskellä.

Myönnän, että on tullut reissattua ja resuttua Itä-Virossa, niin että joku ihan ihmettelee. Kymmenkunta vuotta sitten istuin hietalahtalaisessa ravintolassa parin virolaisen urakiidossa olleen journalistin kanssa. Hei eivät koskaan olleet käyneet idässä ja ihmettelivät mitä asiaa minulla oli ollut sinne.

Uteliaisuus. Lisätään siihen sana: kielletty. Yhtälön ratkaisu: journalismi.

Tallinnan ja Itä-Viro ovat todella kaukana toisistaan. Urakiitäjillä katse on jossain toisaalla Euroopassa.

Poikamme Martti keskittyy olennaiseen sukumatkalla Narva-Jõesuussa.

Eriskummallisimmilleen tämä idänmatkailuni on vienyt ex-tempore vierailuilla Sillamäen olutpanimolle kertaallisella ajomatkalla:

Halusin näyttää eräälle laivayhtiön uudelle toimitusjohtajalle Viron hieman eri kantilta. Nautimme aluksi samppanjat Kalvin linnassa, ajelimme Pietarintietä, kunnes käänsimme vuokra-automme nokan rantaa liippaavalle kiemuraiselle ja kuhmuraiselle tielle. Jästipäisesti jatkoimme kohti Sillamäen hylättyjä tehtaina. Andrei Tarkovskin Stalkerin lopuajan maisemissa toimitusjohtaja selvästikin mietti, mihin tuo hullu on tuonut minut. No, se reitti ei enää ole auki. On aidat, kiellot ja vartijat. En menisi kokeilemaan.

Taas on matka sinne. Kirjallisena matkaoppaana toimii Tapion matkassa Koillis-Virossa, Tuglas-seuran kulttuurisihteerinä ja monituhatkertaisena matkanjohtajana toiminut Tapio on lyömätön.

Hänen oppaansa on paras. Tiedoiltaan täydellinen. Pikkuisen juoruileva eli siis mielenkiintoinen. Monella tasolla myös poikamaisen ilkikurinen. Kirjassa harmittaa se, että paraskaan besserwisser ei löydä siitä virheitä.

Miten sitten kävi? Matkalta tulee raportteja.

Kaksi viimeistä matkaa: Helsingissä ja Kuubassa

 


Hää- ja hautajaismatkalla Kuubassa.
Hautajaiskävelyllä kotikulmilla.

Tiina Vahtera

Olemme reilun puolen vuoden välein osallistuneet kahden entisen presidentin valtiollisiin hautajaisiin. Eilen oman presidenttimme Mauno Koiviston Helsingissä ja joulukuussa  Kuubassa  Fidel Castron.

Ei ole yllättävää, että kahdelle yli yhdeksänkymppiselle käy kutsu. Liikutusta ja kaipausta se ei kuitenkaan poista. Hän, kuka on aina ollut ja kenet kaikki tuntevat, on poissa.

Koiviston hautajaisia on luonnehdittu viimeisen suurmiehen poistumiseksi, viimeiseksi yhtenäiskokemukseksi. Suurmiehiä he olivat molemmat, Koivisto ja Castro, jäähyväiset koko kansan kokemus niin ikään.

Paljon oli viimeisten matkojen varrella  eroja.

Entiset adjutantit ja kenraalit kantoivat presidentti Mauno Koiviston arkun Hietaniemen hautausmaan paraatipaikalle.
Vallankumousjohtajan, entisen presidentin Fidel Castron tuhkauurna huristi Santa Ifigenian hautausmaalle sotaherrojen auton takalavetilla.

Olimme Herra Marsin kanssa Kuubassa, Havannassa, 20-vuotishääpäivämatkalla, josta tuli  Castron kuoleman myötä ikimuistoisen vaivalloinen työmatka kapean sikarimaan ääriin Santiagoon.

Ei sentään hevospelillä menty, mutta tuhat kilometriä suuntaansa bussilla, mosseilla, amerikanraudoilla ja jumbojetillä.

 

 

 

 

 

Koiviston hautajaisiin menimme kansalaisina kotoa kävellen. Koivisto vietti viimeiset viikkonsa naapurissamme hoitokoti Wilhelmiinassa ja Meilahden sairaalassa.

 

Sää oli lähes yhtä lämmin kuin Kuubassa, reitti helppo ja tuttu meille hautausmaaturisteille. Ainoat, keitä piti varoa, olivat joka paikasta viuhuvat polkupyöräilijät. Kuubassa heistä ei ollut pelkoa. Sen sijaan autonrämien kuskit paahtoivat talla pohjassa.

 

 

 

 

 

 

Koiviston hautajaisissa pyöräilijät tunkivat myös jalkakäytävälle Hietaniemen pääsisäänkäynnin eteen. Narvan marssi soi.

Sadan metrin päässä elämä jatkui kuten ennenkin. Hautausmaan vieressä Hietsun rannassa  pelattiin beach volleyta.

 

Kuuba hiljeni viikoksi kokonaan. Ei musiikkia, ei baseballia, ei rommia, ei olutta. Lopulta ei ollut  edes vettä. Kirjoitinkin muun muassa tästä epämukavasta asiantilasta joulukuussa tässä blogissa.

Matkahuollon paarissa keskellä Kuubaa oli tyhjää.

Turvatoimet eivät olleet kovin näkösällä kummankaan suurmiehen hautajaisissa. Poliisit ja varusmiehet päivystivät harvahkoin välein. Mellakka-aitojen sijoittelusta päätellen mellakoita ei tarvinnut pelätä.

Odotellaan rauhassa.
Rauhassa odotellaan.
Poliiseilla oli tauko- ja ruokapaikka Hietsun uimarannalla.

Castron surusaattueessa ei näkynyt omaisia. Koivistoa saattoivat arkun perässä vaimo Tellervo, tytär Assi perheineen, nykyinen presidentti ja kaksi edellistä puolisoineen.

Assi ja Tellervo Koivisto ja Assin puoliso Heikki Allonen saapuvat Hietaniemeen.
Kunnialaukaukset kajahtavat. Kohta alkaa laulu.
Ei kunnialaukauksia, mutta Narvan marssi soi.

Suomalainen media Yle johtotähtenään välitti Koiviston perin suomalaiset, suorastaan varsinaissuomalaiset, hautajaiset tyylikkäästi  koko kansalle.

Toisin oli Kuubassa. Verkkoyhteydet eivät pelanneet, kuvanlähetys tilttasi, jutut piti lukea puhelimessa. Onneksi paikalla oli kuitenkin tuo kaikkien it-ongelmaisten apu: rahalla toimiva nuori nörtti.

Ei tästä kuvien lähettämisestä nyt mitään tule. Lähetyspaikkakin on melko ergonominen.

Suruaikakin oli suurmiehillä toisenlainen. Castroa surtiin pitkään ja näkyvästi, surraan tietysti yhä. Koivisto elää ihmisten muistoissa ja puheissa. Virallinen suru on suomalaiseen tapaan tyylikäs ja lyhyt.

Koiviston kuolinpäivää seuranneena lauantaina ja hautajaispäivänä helatorstaina liput olivat puolitangossa koko maassa.

 

Castron kuoleman jälkeen liput olivat puolitangossa viikon.

Hautajaisissa tunnelma on tietysti harras. Kuubassa hartautta liensivät maallisempaan suuntaan ainainen ystäväni vessahätä, ikuinen ongelmani it sekä juttujen dead line. Nyt ei ollut työkiireitä, mutta juuri tuolla kohdalla, tuossa alla olevassa kuvassa Koiviston saattuetta odottaessa perinteinen iski.

 

Netti tukossa…. koskahan saattue tulee… pitäis päästä pissalle

Alkoi hymyilyttää kumminkin.  Tuli mieleeni, kun tapasin Koivistot kerran tunnin ajan.  Tilaisuus oli työnantajani Ilta-Sanomien 60-vuotisjuhla hotelli Inter Continentalin Ball Roomissa 1992.

Päätoimittaja oli valinnut minut työntekijöiden  edustajaksi presidenttiparin pöytään. Olin onnellinen ja ylpeä.

Protokolla vaati, että muiden oli ehdottomasti oltava paikoillaan arvovieraiden saapuessa.

Koivistot saapuivat etuajassa ja minä olin tietenkin vessassa — olin alkuvaiheessa raskaana ja kaikki äidit tietävät, että hätä on silloin aina. Päätoimittaja ei tykännyt, kun hipsin  kiireissäni pöytään. Koivistoja episodi ei haitannut, hurmaava presidentti  muistaakseni heilautti hurmaavan isoa kättään anteeksipyynnöilleni.

IS:n historiikin kirjoittaja Timo Kilpi muisti mainita mokani juhlakirjassa.

Hautajaissaattuetta odottaessamme pidin huolen, että en myöhästy. Kävi juuri kuten Koiviston omassa, jo kuolemattomaksi muuttuneessa lausahduksessa: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.

Hyvää matkaa, Mauno Koivisto. Hasta siempre, comandante Fidel.