Keminmaa: Aikamatka 1970-luvulle, kiitos Booking.com

20171016_151753 (1)
Retrokortti on ihan aito. Hotelli on ennallan, mutta ei uima-allas.

Sakari Nupponen

Aikamatka 1970-luvulle oli mainio takapakki syksyn suurella Suomi-turneella (vertaa Asterix lyö vetoa, Le Tour de Gaule d’Astérix).

Monen tunnin ajon jälkeen piti löytää yösija, ja sitä etsittiin päätelaitteella Napapiirin majan parkkipaikalla. Mittailtiin ajomatkoja ja ajoaikoja. Olihan siinä lähellä myös Rovaniemi ja RoPS:lla olisi ollut kotiottelu, kuten ohi ajaessa iltavaloista havaitsimme. Mieli paloi etelään ja eteemme Booking.comissa tupsahti Keminmaa.

Keminmaa on sukupolvelleni tuttu juttu vain yhdestä asiasta, joka kalvaa 1970-luvulta asti. Yhdestä nimestä.

20170811_082423
Tänne emme kuitenkaan menneet.

Booking.comilla ei ollut tarjota montaakaan vaihtoehtoa tällä leveyspiirillä. Tartuimme tarjoukseen, joka lupasi 1970-luvun retroilua. Se oli avainsana, joskaan hinta ei ainakaan ollut haittaava tekijä. 80 euroa kahdelta aamiaisineen. Myös sauna oli koukuttava palvelu.

20171017_124722
Tältä se näytti Booking.comin sivuilla.

Se näytti varauspalvelun sivuilla herttaiselta omakotialueelta. Todellisuudessa maisema oli niin toisenlainen, että meinasimme ajaa ohitse ellen olisi käyttänyt kännykän karttahakua. Tässä se on Motelli Käpylä.

20170811_081438
Tältä se näytti todellisuudessa. HUOM! Mainoksen vihernurkkaus! Rakennuksen oikea siipi on autokorjamo.

Ei se mitään. Vastaanotto oli hyvä. Talon henki tarttui nopeasti. Pääsimme saunaan naisten vuorolla, koska senhetkisten yöpyjien joukossa ei ollut yhtään naista. Löyly oli hyvä. Makkarat, jotka hankittiin viereisestä Citymarketista, tulivat tarpeeseen.

Oli aika aistia paikan henkeä, joka oli tosiaankin 70-lukulainen. Tarkkaan ottaen motelli oli ollut yksillä ja samoilla omistajilla vuodesta 1968 ja vaihtanut juuri muutama viikko sitten omistajaa.

20170811_081330
Alkuperäinen valomainos.
20170811_081141
Oleskelutilassa on reilusti retroa.

Idea 1970-luvun hengestä ei ole ainoalaatuinen. Onhan Viru-hotellikin elvyttänyt Valuuttabaarin. Viru on avattu 1972.

Nyt näitä paikkoja ei ole paljon. Herää kysymys, että hävitetäänkö jo jotain arvokasta ajankuvaa 1980- ja 1990-luvuilta?

Muutakin kuin eräs jalasmökki.

Myöhemmin syksyllä bongasimme hotelli Tallukan Vääksystä. Sekin on raikas tuulahdus 1970-luvulta.

Vierailun jälkeen Motelli Käpylä on avannut Unionin baarin. Retroa sekin. Kalusteina ovat professori Eero Aarnion oranssiset tuolit. Pallotuolilla maailmanmaineeseen noussut Aarnio (s. 1932) on ”hotinta hottia” edelleenkin. Keminmaa onkin siis jotain muutakin kuin eräs jalasmökki.

20170811_080901
Unionin baarin nurkkaus ennen avajaisia.

Käpylä elvyttää tanssit ainakin pikkujouluaikana. Paritanssin ja ravintolaorkesterien kulta-aikaan sinne tultiin kaukaa Ruotsista. Vastaavasti Ruotsiin mentiin rasvaretkille hakemaan voita, Bregottia (ruotsalaista voimariinia), näkkileipää ja suklaata.

Vanha suuntanumero oli 9698.

Nyt Meri-Lappi on saanut taas uuden matkailutäkyn jäänmurtajan, lumilinnan, Rungiuksen muumion ja Kukkolan kosken varrassiikojen rinnalle.

1970-luku rulettaa. Vaan natsaako tämä alati kasvaville aasialaisten turistien joukoille. Jäisikö se sittenkin vain meidän suomalaisten omaksi jutuksi ja rohkean rusahtavaksi muisteloksi.

20170811_081006
Ravintolasali kuin silloin ennen.
20170811_080923
Haloo Keminmaa. Vanha suuntanumero oli 9698.

Vessahätä ei ole pikkuasia; turistiripuli on kaamea tauti

condomat
Saksa ei petä. Ota tienposkesta vaikka minivibra, 4 oiroa.

Tiina Vahtera

Kyllä minulle on näistä vessapostauksista naurettu. Senkin uhalla ja näin syyslomien alla. Taas sitä tulee!

Olen jossain määrin vessakiusattu ihminen. Johtunee siitäkin, että istuin lapsuuteni ulkovessassa… toilettitarpeesta on tullut minulle sydämenasia, tai siis vatsan asia. Turistiripuli on jokakertainen kumppani matkoillani. Paina turistiripulilinkkiä, siellä on Duodecimin tietoa ja vinkkejä matkaripsan hoitoon.

”Käy aina matkoilla wc:ssa kun voit” neuvoi ystäväni ja rakas matkakumppanini Anu-Eveliina Mattila aina kun olemme olleet yhdessä reissussa. Hän tietää, ja häntä uskon.

Miesten on melkoisen paljon helpompi lirauttaa tienposkeen. Sinne tänne, kuin uroskoirat. Meillä naisilla on vähän hankalampaa, täytyy kyykistyä, jos sattuu pääsemään kyykkyyn, ja vielä nousta ylöskin.

Tällainen riemunkirjavuus löytyi saksalaisen päätien numero 7 varresta. Sisäänpääsy maksoi tietysti.

Pomminvarmoja vatsatautimaita ovat Egypti ja Intia, joissa kummassakaan en ole käynyt. Intiassa luottokorttini oli kuulemma vieraillut ja osteskellut it-alan tavaraa reilun parin tonnin edestä. Itse en ollut mukana.

Mahatautien top 3

  1. Kiina:

    Yli 30 miljoonan asukkaan Chongqing, josta en ollut kuullutkaan ennen kuin tein sinne yksin työmatkan. Tuttua kouristelua, kaikkialla vain kiinankieltä. Mukana on kameraa, kassia, pussia sekä pieni punainen sanakirja, taivaanlahja, johon olin ymmärätänyt merkitä jo kotona tärkeän alleviivauksen:

    Sekä tämän…
    että tämän.

    Ystävälliset kadun kulkijat ohjasivat minut tavarataloon, jonka 4. kerroksessa oli kahdella loossilla varustettu mukavuuslaitos. Sana on liian mairitteleva: lattiassa oli reikä ja jalankuvat. Mihin laitan kassini ja kamerani, kun edellisiltä asioitsijoilta on purskahtanut hiukan reunojen yli?

  2. Venezuela:

    Silloin kun sinne vielä uskalsi mennä. Joka ainoalla meistä, 8 taisi yhteensä olla, käänsi ja väänsi. Lensimme pienkoneella Amazonin sivujoen Orinocon yllä. Lentäjä halusi näyttää taitojaan, kierteli, kaarteli maailman korkeimman vesiputouksen Angel Fallsin yllä. Siitä ei ole kuvaa, koska hyperventiloimme pää paperipussissa. Tuli sinne muutakin.

Kun vihdoin laskeuduimme, nurmikenttä oli autio ja tyhjä. Ei yhtään rakennusta. Moni teki oman ennätyksensä pusikkojuoksussa. Yö vieruskaveruksen kanssa samassa majassa oli yhtä suoliäänien ja hajujen sinfoniaa.

Ryhmä rämä astumassa kohtalokkaaseen koneeseen. 
3.
 Italia, Duino.

”En ole koskaan nähnyt vihreää ihmistä”, sanoi ystäväni Liisa. Matka Venetsiasta Triesteen sujui bussilla, paitsi ei sujunut minulta. Syy on ihan itseni. Edellisenä päivänä oli satanut kuin ruoskan rihmaa, ja me vietimme Liisan kanssa sen maailmaa parantaen grappa-lasin, äh taisi olla pullojakin, kanssa paikallisessa enotecassa. Ei hyvä idea.

Kun kreivi Duino esitteli matkan puolivälissä meille häämatkakohteeksi sopivaa linnaa, eksytin itseni etsimään elämän nesteille sopivaa luovutuspaikkaa. Niitä oli paljon – lähestulkoon yhtä paljon kuin Naton päämajassa Brysselissä, jonka olinkin aivan unohtaa.

Tuolloin syyllisiä olivat simpukat, maakuntalaulut välillä Strasbourg-Brysseli sekä bulgarialainen kaluunaherra, joka oli edellisenä yönä nauttinut valkosipulia ja huuhdellut sen votkalla/konjakilla/viskillä, ties millä.

Tätä en edes kokeillut Keniassa:

Muuten olen sitä mieltä, että sekä-että -vessat ovat ihan syvältä. En halua mennä asioilleni miehen jälkeen (en aina edes kotona!), enkä halua, että kukaan mies menee minun jälkeeni (paitsi ehkä kotona).

Kuivaushuristimet! Ne saavat aikaan kuivaukseen käytettävän vessapaperisilpun lattialle, koska kukaan ei jaksa kuunnella luontoystävällistä ulinaa, joka ei edes kuivaa käsiä, vaan tukahduttaa ilman. Kankainen, vedettävä  pyyhe sen olla pitää, tai paperinen.

Tämä on hyvä. Bar Restaurant Feltbay, Helsinki.

 

Ihanat kylppärit:

Thaimaa, Khao Lak hotelli Indigo

Raffia tyyliä vanhassa tehtaassa.
Beana Laponia, Boutique-hotel, Rovaniemi. Only Adults.
Silja Symphony/Serenade. Commodore-luokka.

 

 

 

 

Mihin katosi koko Narvan kaupunki?

20170610_160543
Narvan kaupunki ennen sotia etsii uutta kotia.

Sakari Nupponen

Ehdimme nähdä sen viime kesänä sukuseuran reissulla aivan viime tinkaan. Vanhan Narvan. Sitten portit menivät kiinni. Koko tapaus oli kuin kummitusjuttu:

Olin saanut neuvot Tapio Mäkeläiseltä, Tuglas-seuran kulttuurisihteeriltä. Menimme liki autioituneen Raatihuoneen ovelle, kolkutimme ja meille avattiin.

Kenties se oli itse Fjodor Šantsev. En tunne mestaria, joka loi kaupungin.

Yläkerrasta se löytyi: Koillis-Viron Narva ennen kuin punakone pommitti sen tuusannuuskaksi. Tähän tapaukseen oli muuten haikea viittaus viime viikonloppuna televisiosta tulleessa Elmo Nügasen suurelokuvassa 1944.

Raatihuone on yksi harvoista toisessa maailmansodassa säilyneistä ja korjatuista Narvan rakennuksista. Barokkityylinen Ruotsin vallan alla rakennettu Raatihuone sijaitsee tietenkin osoitteessa Raekoja plats 1 eli Raatihuoneen tori 1.

Vaikka se on ollut vuosikaudet tyhjillään, siellä on käynyt vieraita, jotka tietävät, mitä etsiä, kuten me Karjalan pojat. Onhan se samanlainen kulttuuriteko kuin Juha Lankisen Viipurin pienoismalli Lappeenrannan linnoituksessa. Viipurin pienoismalli kuvaa kaupunkia 2.9.1939. Narvassa on sama idea.

20170610_160635
Tämä suosittu, mutta epävirallinen nähtävyys on nyt suljettu.

Kesäpäivänä Raatihuoneella, sen käytävillä ja saleissa hiippaili väkeä supattelemassa hartaasti. Useimmat venäjäksi. Matkailukohde oli suosittu, vaikkakin täysin epävirallinen.

Narvan pelastusviranomaiset sulkivat sen heinäkuussa paloturvallisuussyistä, kertoo Viron yleisradio ERR.

20170610_160719
Narva lintuperspektiivistä tai pommikoneesta ennen tuhoja.

Mitä pienoismallille tapahtui, sen selvitti muistamaista.com sivuille rajattoman verkkolehden Estofennian toimittaja ja konsultti Pekka Linnainen:

”Kielto on voimassa remonttiin, jonka jälkeen salista tulee kaupungin edustustila, ehkä jopa avioliittopalatsi.”

Linnaisella, vanhalla Koillis-Viron konkarilla, on ehdotus:

”Valvojarouva näytti pari viikkoa sitten ovella kieltopäätöstä. Vetoaminen Fjodorin tuttavuuteenkaan ei auttanut. Uutta paikkaa ei ole muka löydetty, vaikka Baltijetsissa, aivan kaupungin ytimessä on hehtaarittain hallia. Noh, sielläkin turvallisuus. Vuosi sitten puhuttiin Kreenholmista. Baltijets on nykyinen Fortaco, jonka johtaja on Suomen konsuli. Siinä olisi heille kulttuuriteko.”

Toisaalta ei hätää. Narvassa on nähtävää paljon enemmän, mitä suomalaisturisti uskoo ja nykyään myös huippuhyvää ruokaa, jota vielä 10 vuotta sitten ei saanut mistään.

20170610_145123
Hei tämähän oli kuin Pyöreästä tornsita.

Enemmän Itä Viron herkuista, kuten Pyöreästä tornista eli Narvan linnoituksen Rondeelista luet täältä.

Tervetuloa Silakkastadiin Helsinkiin; lyhyt oppimäärä

20171001_142400

Sakari Nupponen

Juuri nyt siis eli tänään 5.10.2017 Savoyssa näyttäisi olevan ”vain” muikkuja. Hyvä kala, mutta eri kalalaji.

Parhaimmillaan sisävesien ääressä, kuten Kuopion Sammossa.

Silakkamarkkinat on kansanjuhla ja ruokakarnevaali vailla vertaa. Jopa Münchenin Oktoberfest on nuori tapahtuma siihen verrattuna.

Silakkamarkkinat vuodesta 1743 ja Oktoberfest vain 1810.

Mitä nyt? Silmiinpistävää on kaksi seikkaa: ulkomaalaisten turistien kasvava määrä ja alati hupenevana venekuntien määrä.

Markkinoita vietetään viikko, mutta silakkaa saa Helsingistä melkein vuoden ympäri. Alussa mainittu Savoy on yksi klassikko. Hinta/laatusuhteeltaan paras, mutta kallistuu heti kun ottaa lasin rieslingiä. Se on myös tiukin laadunvalvoja. Jos ei ole oikeaa käsinperattua, asiakkallee myydään mieluummin ei-oota.

Kuuluisin ja puhutuin lienee Salve. Salve on tehnyt ison työn tämän perinneherkun eteen ja sinne tullaan silakoille. Yhdessä annoksessa on liki se määrä silakkaa, mitä keskivertosuomalainen kuluttaa vuodessa.

Sea Horse, lempinimeltään Sikala, on Etelä-Helsingin ruokamekka, jota hyvin tuntemani turkulainen ruokatoimittaja kadehtii vesi kielellä. Yleensä hän ei kehu Helsinkiä. Niin mutta onhan siellä muutakin kuin ne trumpetistilegendan Dizzy Gillespien (1917–93) hurmanneet pikkukalat. Kateenkorvaa, maksaa, körtsikkää, lämpimiä voileipiä….

Ja ne muut mestat ovat tietenkin Kosmos, Elite ja Hakaniemen halli. Nyt silakkamarkkinoilla on myös ravintolakumppaneita. Tosin niitä toivoisi olevan enemmän.

Silakkamarkkinat päättyivät 7.10.

20171004_132830 (1)

 

 

 

 

Viel’ Karjalan kunnailla lehtii puu, vaikka se onkin kaalimaa

20170902_114507
Tällainen on tyypillinen pihapiiri kirkonkylässä. Sangen luomua ja kaalimaata

Sakari Nupponen

Kuvat ovat parin viikon takaa. Paikka on luovutetun Karjalan Heinjoki. Suunnistimme sinne Viipurista uusien ja vanhojen karttojen perusteella. Etsimme Heinjoen kirkonkylää. Ei helppoa, kun sitä ei oikeastaan ole, mutta läheisen mitättömän taajaman nimi on Veštševo. Sieltä saatiin neuvoa.

(Miksi olimme Viipurissa. Tässä syitä,)

Suunnistus oli visaista. Hyvä ohjenuora saattoi olla kuitenkin: kirkko rakennetaan mäelle ja lähelle vesistöä. Kun aiomme kääntyä Talin ja Ala Kuusaan väliseltä kuoppaiselta tieltä A127 vielä vaatimattomammalle kärrypolulle, bussikuski kävi jalan varmistamassa, että pääseekö sieltä peruuttamaan tai peräti kääntymään.

Tässä oli Heinjoen kirkonkylän ainoa julkinen palvelu, jos hautausmaata ei lasketa:

20170902_114810
Heinjoella on puhelin. Toimii tai ainakin tuuttaa.

Heinjoki sijaitsee Viipurista itään matkalla Äyräpäähän, jonka kirkonmäki oli dramaattisessa roolissa Talvisota-elokuvassa. Muistattehan: Nurmoolaiset älkää menkö!

Itselleni Heinjoen paikat tulivat tutuksi jo lapsena, kun mummo taukoamatta jutteli Kämärästä, Ristseppälästä ja muista kylistä ja kyläpaikosita Nyt ihmettelen karttaa katsellessa, miten sinne matkattiin. Vesiä pitkin?

20170925_113351 (1)
Ennen sotia Heinjoki oli hevosmieten ja maanviljelyn kukoistava pitäjä.
20170925_113556-1.jpg
Tie A127 on surkeassa kunnossa.
20170902_113443
Tämä on jatkosodan aikana valmiostunut kansakoulu. Ei enää käytössä.
20170902_114116
Ari (heinjokelaisia) ja Kille (viipurilaisia) ihailivat luontoa.
20170902_115227 (1)
Hyvästi Heinjoki. Ei voi mitään

Joukossamme oli yksi evakossa syntynyt heinjokelainen. Tasapainoinen ihminen otti vastaan kokemansa ilman suurta järkytystä. Itse olen poistunut maasta tippasilmässä. kuten tällä reissulla:

Viipurin mummola löytyi…

Sampo – rakkaudella Savoon

20170808_181620
Tilanne hetkeä ennen.

Sakari Nupponen

Automme on kaartanut moottoritieltä kohti Kuopion keskustaa. Ensimmäinen maamerkki, jota kohti suunnistan, on rautatieasema. Sieltä käännös Maaherrankadulle, jolta pitäisi osata valita oikea poikkikatu satamaan päin. En ole koskaan viitsinyt edes panna mieleen Sammon osoitetta. Sisäinen tutka vie sinne.

Maaherrankatua ajaessa nousee mieleen lievä ahdistus; olisiko sittenkin pitänyt soittaa ja varata pöytä, vaikka on arki-ilta.

Sisäinen tutka ohjaa minut ja poikani tällä kertaa suoraan parkkiruutuun vastapäätä muikkuravintola Sampoa. Ei yhtään ylimääräistä korttelikierrosta.

20170808_184630
Osoite on näköjään Kauppakatu 13.

Kaikki pöydät ovat varattuja, mutta ovesta oikealle pitkässä pöydässä on tilaa. Kansainväliseen tapaan istumme vieraaseen seuraan. Sehän ei pöydän saksalaisia vaivaa. Niinhän heillä tehdään kotopuolessakin.

Ruokoo iliman muikuta ei tule kyseeseen. Sivuutamme savumuikkuvaenaat smetanassa, paestinmuikut smetanassa, suutarinpaestin ja jopa häkkään tapetut muikut.  Kumpikin valitsee tällä kertaa rantakalan. Siis rantakalakeeton (13,50 euroa).

Hetkeen ei kuulu kuin mussutusta ja hörpintää.

20170808_183054
Tilanne hetkistä jälkeen.

Poistumme tien päälle huuliamme lipoen. Mielessä häivähtää ajatus: täällä on varmaan mukava olla töissä, kun kaikki asiakkaat lähtevät onnellisina. Hyvä olo ei voi olla tarttumatta henkilökuntaan ja taas asiakkaisiin ja uudelleen henkilökuntaan…

Ensimmäisen kerran kuulin tällaisesta ihmeellisestä kummajaisesta kuin Sammosta aivan 1980-luvun alussa. Huhu oli kiirinyt läpi maan.

Elokuussa 1982 seisoin sitten rinkka selässä Sammon ovella, jossa oli ainakin 10 metriä pitkä jono. Alan miehiä etupäässä. Etupäästä ilmoitettiinkin portsarille, että turistin pitäisi päästä ensin.

Ei muuta kuin ohi jonon.

Se oli toista aikaa se. Etuosa oli sakeanaan kaljan juojia ja tupakan savua. Valkoiset liinat ja ruokailu löytyivät peremmällä. Paistetut muikut, olut ja snapsi rohkaisivat takaisin 5-tien poskeen ja liftaamaan kohti pohjoista.

On harvoja 35 vuotta kestäneitä asiakassuhteita. Sampo on.

20170808_184736
Nyt jo 35 vuotta Sammon asiakkaana.
2015-07-19 20.31.35
Syksyllä 2015 vaimoni Tiinan kanssa.