Kaksi viimeistä matkaa: Helsingissä ja Kuubassa

 


Hää- ja hautajaismatkalla Kuubassa.
Hautajaiskävelyllä kotikulmilla.

Tiina Vahtera

Olemme reilun puolen vuoden välein osallistuneet kahden entisen presidentin valtiollisiin hautajaisiin. Eilen oman presidenttimme Mauno Koiviston Helsingissä ja joulukuussa  Kuubassa  Fidel Castron.

Ei ole yllättävää, että kahdelle yli yhdeksänkymppiselle käy kutsu. Liikutusta ja kaipausta se ei kuitenkaan poista. Hän, kuka on aina ollut ja kenet kaikki tuntevat, on poissa.

Koiviston hautajaisia on luonnehdittu viimeisen suurmiehen poistumiseksi, viimeiseksi yhtenäiskokemukseksi. Suurmiehiä he olivat molemmat, Koivisto ja Castro, jäähyväiset koko kansan kokemus niin ikään.

Paljon oli viimeisten matkojen varrella  eroja.

Entiset adjutantit ja kenraalit kantoivat presidentti Mauno Koiviston arkun Hietaniemen hautausmaan paraatipaikalle.
Vallankumousjohtajan, entisen presidentin Fidel Castron tuhkauurna huristi Santa Ifigenian hautausmaalle sotaherrojen auton takalavetilla.

Olimme Herra Marsin kanssa Kuubassa, Havannassa, 20-vuotishääpäivämatkalla, josta tuli  Castron kuoleman myötä ikimuistoisen vaivalloinen työmatka kapean sikarimaan ääriin Santiagoon.

Ei sentään hevospelillä menty, mutta tuhat kilometriä suuntaansa bussilla, mosseilla, amerikanraudoilla ja jumbojetillä.

 

 

 

 

 

Koiviston hautajaisiin menimme kansalaisina kotoa kävellen. Koivisto vietti viimeiset viikkonsa naapurissamme hoitokoti Wilhelmiinassa ja Meilahden sairaalassa.

 

Sää oli lähes yhtä lämmin kuin Kuubassa, reitti helppo ja tuttu meille hautausmaaturisteille. Ainoat, keitä piti varoa, olivat joka paikasta viuhuvat polkupyöräilijät. Kuubassa heistä ei ollut pelkoa. Sen sijaan autonrämien kuskit paahtoivat talla pohjassa.

 

 

 

 

 

 

Koiviston hautajaisissa pyöräilijät tunkivat myös jalkakäytävälle Hietaniemen pääsisäänkäynnin eteen. Narvan marssi soi.

Sadan metrin päässä elämä jatkui kuten ennenkin. Hautausmaan vieressä Hietsun rannassa  pelattiin beach volleyta.

 

Kuuba hiljeni viikoksi kokonaan. Ei musiikkia, ei baseballia, ei rommia, ei olutta. Lopulta ei ollut  edes vettä. Kirjoitinkin muun muassa tästä epämukavasta asiantilasta joulukuussa tässä blogissa.

Matkahuollon paarissa keskellä Kuubaa oli tyhjää.

Turvatoimet eivät olleet kovin näkösällä kummankaan suurmiehen hautajaisissa. Poliisit ja varusmiehet päivystivät harvahkoin välein. Mellakka-aitojen sijoittelusta päätellen mellakoita ei tarvinnut pelätä.

Odotellaan rauhassa.
Rauhassa odotellaan.
Poliiseilla oli tauko- ja ruokapaikka Hietsun uimarannalla.

Castron surusaattueessa ei näkynyt omaisia. Koivistoa saattoivat arkun perässä vaimo Tellervo, tytär Assi perheineen, nykyinen presidentti ja kaksi edellistä puolisoineen.

Assi ja Tellervo Koivisto ja Assin puoliso Heikki Allonen saapuvat Hietaniemeen.
Kunnialaukaukset kajahtavat. Kohta alkaa laulu.
Ei kunnialaukauksia, mutta Narvan marssi soi.

Suomalainen media Yle johtotähtenään välitti Koiviston perin suomalaiset, suorastaan varsinaissuomalaiset, hautajaiset tyylikkäästi  koko kansalle.

Toisin oli Kuubassa. Verkkoyhteydet eivät pelanneet, kuvanlähetys tilttasi, jutut piti lukea puhelimessa. Onneksi paikalla oli kuitenkin tuo kaikkien it-ongelmaisten apu: rahalla toimiva nuori nörtti.

Ei tästä kuvien lähettämisestä nyt mitään tule. Lähetyspaikkakin on melko ergonominen.

Suruaikakin oli suurmiehillä toisenlainen. Castroa surtiin pitkään ja näkyvästi, surraan tietysti yhä. Koivisto elää ihmisten muistoissa ja puheissa. Virallinen suru on suomalaiseen tapaan tyylikäs ja lyhyt.

Koiviston kuolinpäivää seuranneena lauantaina ja hautajaispäivänä helatorstaina liput olivat puolitangossa koko maassa.

 

Castron kuoleman jälkeen liput olivat puolitangossa viikon.

Hautajaisissa tunnelma on tietysti harras. Kuubassa hartautta liensivät maallisempaan suuntaan ainainen ystäväni vessahätä, ikuinen ongelmani it sekä juttujen dead line. Nyt ei ollut työkiireitä, mutta juuri tuolla kohdalla, tuossa alla olevassa kuvassa Koiviston saattuetta odottaessa perinteinen iski.

 

Netti tukossa…. koskahan saattue tulee… pitäis päästä pissalle

Alkoi hymyilyttää kumminkin.  Tuli mieleeni, kun tapasin Koivistot kerran tunnin ajan.  Tilaisuus oli työnantajani Ilta-Sanomien 60-vuotisjuhla hotelli Inter Continentalin Ball Roomissa 1992.

Päätoimittaja oli valinnut minut työntekijöiden  edustajaksi presidenttiparin pöytään. Olin onnellinen ja ylpeä.

Protokolla vaati, että muiden oli ehdottomasti oltava paikoillaan arvovieraiden saapuessa.

Koivistot saapuivat etuajassa ja minä olin tietenkin vessassa — olin alkuvaiheessa raskaana ja kaikki äidit tietävät, että hätä on silloin aina. Päätoimittaja ei tykännyt, kun hipsin  kiireissäni pöytään. Koivistoja episodi ei haitannut, hurmaava presidentti  muistaakseni heilautti hurmaavan isoa kättään anteeksipyynnöilleni.

IS:n historiikin kirjoittaja Timo Kilpi muisti mainita mokani juhlakirjassa.

Hautajaissaattuetta odottaessamme pidin huolen, että en myöhästy. Kävi juuri kuten Koiviston omassa, jo kuolemattomaksi muuttuneessa lausahduksessa: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.

Hyvää matkaa, Mauno Koivisto. Hasta siempre, comandante Fidel.

 

Virusta katosi kaalinhaju – onnea Tallinnan 45-vuotias maamerkki!

Tämmöinen Viru on keväällä 2017 päivälleen 45-vuotiaana. Tuo henkilö kuvassa, Viru-historiikin kirjoittaja, on hiukan vanhempi.

Tiina Vahtera

Voisin jäävätä itseni, mutta en jäävää. Omaansa saa kehua. Elin 10 vuotta sitten prosessia, jolloin syntyi Mars-herran ensimmäinen kirja ”Sakari Nupponen: Aikamatka hotelli Viruun”.

Ja tämmöinen 45-vuotias Viru oli elämänsä alkutaipaleella 1972. Neuvosto-Tallinnakin oli hiukan toisennäköinen kuin Euro-Tallinna. Huom! autot.

Kirjaprojekti oli innostava ja kiinnostava, yllättävä ja ihmetystä herättävä. Kirjan alkupaukusta saamme kiittää silloista hotellinjohtajaa Yrjö Vanhasta ja hotellin alkupaukusta ketäpä muuta kuin Kekkosta.

Kirjan myötä tuli paljon kavereita, ystäviä, yhteistyökumppaneita, mutta toivottavasti ei vihamiehiä. Miksipä olisi tullut: Viru on kaikille Viru.

Kaunishan se rotisko keskellä Tallinnaa ei ole, sen ovat myöntäneet jopa rakentaja ja rakennuttaja. Se tököttää siinä kuin Raaden hammas, Nesteen torni aikoinaan, mutta kaikki sen tuntevat.

Kaalinhaju on hävinnyt jo aikoja sitten, samaten uteliaat ja äkäiset  kerrosmammat, jotka tiesivät tarkalleen mitä matkalaukkusi sisälsi. Jos siellä oli vaikkapa sukkahousut, kuten usein oli, valuuttaa Tallinnan yöhön oli helppo hankkia omasta huoneesta.

Poissa ovat myös luurit korvilla istuneet KGB:n miehet, tai ainakin he ovat vaihtaneet paikkaa. Kuunteluhuone on museoitu hotellin 22. kerrokseen.

Tavarataivas Viru-keskusta oli jo rakennettu hotellin ja Kaubamajan väliin, kun Herra Marsista kirjoitti historiikkia. Vähitellen se on komistunut ja laajantunut. Sekä Virukseskus ja miksei myös Herra Mars.

Uudet nykytallinnalaiset tuulet puhaltavat Virussa. Ennen  vähän häpeillen tunnustettiin, että nooo…Virussahan me, kun olisi pitänyt olla jossain vanhankaupungin boutique-hotellissa. Nyt kehtaa reippaasti myöntää, että yöpyy Tallinnan parhaalla paikalla, hotellissa, joka on  rankattu yhdeksi Tallinnan viidestä parhaasta. (The Telegraph).

Neljän Ruusun Ilkka Alankokin  viihtyi synttäriyön Virussa, koska hänen hipsterikaupunginosa Kalamajan kämppänsä oli airbnb-vuokralla joillakin ”hollantilaisilla huligaaneilla”.

Toinenkin syy on: Ilkalla ja muilla suomalaisen musiikin Viro-nostalgikoilla on nimikkohuone Virussa. Itse asiassa hotellin 18:nnessa kerroksessa on kaikkiaan 11 Suomi 100-teemahuonetta, joista popin lähettiläiden on yksi.

Huoneen sivuseinällä on kuva Tavastian legendaarisesta backstagen seinästä.

Idean äiti on Virun markkinointipäällikkö Evelin Org.

Haluamme kunnioittaa Suomen 100-vuotisjuhlia näillä teemahuoneilla, sanoo idean keksinyt markkinointipäällikkö Evelin Org.

Huoneisiin pääsee yöpymään kuka tahansa parinkympin lisämaksusta. Kaikki standardihuoneet ovat samanhintaisia, olipa kerros 6., josta huoneet alkavat, tai 21. Ellei teemahuoneeseen ole varausta, sen saa tavallisen Estoria-huoneen hinnalla.

Huoneiden teemat ovat:

Kiekkoleijonat: huone on omistettu kahdelle virolaiselle kulttipelaajalle, Siim ”Märkä-Simo” Liivikille ja Leo Komaroville.

”He olivat heti innolla mukana”, Evelin Org sanoo.

Älä pölli Liivikin luistimia!

Tutkimusmatkailija: Tapio Mäkeläinen on suomalainen kirjailija ja estofiili. Tapion huoneesta löydät Tallinnan parhaat matkailusalaisuudet.

Tapion huone avautuu käyttöön vasta parin viikon päästä.

Pidä hattu päässä: Joka toisella vastaantulijalla on nykyään Costo. Ylijäämäkankaista ja -nahasta tehdyt lakit on suunniteltu Suomessa ja valmistettu Virossa.

10000 järven maa: Tähän huoneeseen tuodaan Vuoden Luontokuva -näyttely, jossa kuvat vaihtuvat.

Kuuluisat arkkitehdit: Tyylillä Eliel Saarisen visioiden ympäröimänä. Saarinen kehitteli suur-Tallinnaa, josta ei kuitenkaan koskaan tullut totta.

Suomi 100-huoneista avautuu maisema meren yli Suomeen.

Suomen suurlähetystö: Suomalaiset ovat ratkoneen lähetystössä monenmoisia pulmia. Huone on sisustettu Tallinnan lähetystön esineillä ja seinille on ripustettu Tallinnassa vierailleiden presidenttien kuvat.

Viru-historiikin kirjoittaja Sakari Nupponen, hra Mars, ei toistaiseksi kuulu joukkoon.

Suomalaiset design-klassikot: Tässä huoneessa on 100 suomalaista ikonista esinettä. Huone avautuu parin viikon kuluttua.

Näin sen maikkarissa: Suomen televisiolla on ollut tärkeä rooli virolaisille varsinkin ennen itsenäistymistä. Se opetti heille muun muassa suomen kielen. Huone aukeaa loppukuusta käyttöön.

Popin lähettiläät: 

Fingerpori: Tässä huoneessa voi tulla vain hyvälle huulelle. Sarjakuvataitelija Pertti Jarla on luvannut luoda tänne oman Viru-stripin. Huone saadaan niin ikään käyttöön loppukuusta.

—-of Finland: huone on omistettu tämän vuoden kuumalle nimelle Tom of Finlandille ja tarjoaa jokaiselle tilaisuuden olla oman elämänsä — of Finland.

Evelin Org sinisissään on kuin merenneito.

Aina kun jotain ylimääräistä jännää on tarjolla, on vaara, että se lähtee mukaan Suomeen… tai Englantiin tai Venäjälle. Niin kuin vaikkapa luistimet. Tai suomalaista designia. Tai Costo-lakki. Evelin Org kuitenkin luottaa ihmisiin.

”Kyllä sen verran pitää aina uskoa. Ei meiltä Estorian puoleltakaan ole tavaraa lähtenyt”, 10 vuotta Virun palveluksessa ollut Org sanoo.

Teemahuoneita voi varata ainakin vuoden loppuun asti. Suosio näyttää, jatkuuko erikoisuus. Miksi ei jatkuisi – rakastamme Viroa, Virua ja Tallinnaa, ja kun saamme nauttia matkallakin kunnianosoituksesta maallemme, niin hiveleehän se.

Orgilla on uusia ideoita varastossaan. Kun ensi vuonna alkavat Viron omat 100-vuotisjuhlat, 250 Virun omaa työntekijää antaa vinkkejä kaupungin parhaisiin kahviloihin, lenkkimaastoihin, romanttisiin kävelyreitteihin,  bileisiin…

Carpe Diem. Carpe Tallin. Tartu hetkeen. Tartuimme.
Viru-ikonit.

Näinä päivinä putosin jäihin – ilman lasta onneksi

20170405_141050
Pilkkiretken pienintä pakataan ahkioon kohti kohtalokasta jäänylitystä.

Tiina Vahtera

Tästä jutusta on leikki kaukana.

 Putosin  jäihin vappuviikolla Enontekiöllä.  Avantoon jäivät perässähiihtäjien kauhuksi sukset ja sauvat. Puolen tunnin päästä avannolle osuivat järkyttyneet anoppi ja appi.

Olimme yhdeksänkuisen lapsemme kanssa viikon hiihtolomalla Enontekiön mökillä vuosia sitten, mutta tapaus ei unohdu. Se tulee aina mieleen juuri näihin aikoihin, kun etelässä linnut jo tekevät pesää, mutta puolessa Suomessa on vielä hanget ja jäät. On tai ei.

Tänään luin ystäväni surullisen päivityksen jälleen yhdestä heikkojen jäiden uhrista.

Tältä näytti tasan kuukausi sitten Seurasaarenselällä Helsingissä. Ei näytä enää.

Muotkajärven pinta oli vappua edeltävällä viikolla jo laikukas ja petollisen näköinen, mutta sinne vain sitkeimmät pilkkijät painelivat. Ainahan se koti- ja mökkiolot voittaa.

Vauva kulki menomatkan, noin puoli tuntia,  ahkiossa minun perässäni. Mies hiihti edellä ja varoitteli: älä sitten oikaise tummien kohtien läpi. Tule mun jälkiä pitkin.

Hyvin meni. Anoppi ja appi löytyivät tutulta paikaltaan avoimien reikien ääreltä. Kokeiltiin onneamme  – mitään ei tietenkään tullut – juotiin saaressa nuotiokaffeet ja syötiin eväät, syötettiin ja vaihdettiin lapsi kuiviin. Paluumatka oli hyvä ajoittaa päiväuniksi.

Vain muutaman sintin tähden. Kuvassa jo edesmennyt silloinen appeni.

Mies lähti vetämään lasta. Samat varoitukset: VAIN hänen jälkiään pitkin. Aurinko porotti kuten se vain Lapin keväässä voi porottaa.  Rakeinen jää suli humisten, sukset rahisivat. Mies ja lapsi saivat hyvän etumatkan, kun jäin paistattelemaan.

HUMPS! On ihan uskomaton tunne, kun yhtäkkiä kaikki katoaa ympäriltä ja yläpuolellakin on vain kylmää vettä. Adrenaliinia, mitä lie, ei yhtään ajatusta päässä, ei yhtään muistikuvaa television tietoiskuista, vaan ylös, ylös, äkkiä ylös!

Jotenkin sain ponnisteltua itseni avannon reunalle. Sukset ja sauvat jäivät sinne, kun lähdin huutaen ja itkien raahustamaan miehen ja lapsen perään. Konttasin, kävelin. Tuuli vei avunhuutoni. Mies istui aurinkoa ottaen rantakivillä, kun likomärkänä ja ilmeisen sokissa pääsin mökille. Lapsi nukkui ahkiossa.

Tänä vuonna meren jäällä. Pilkkiväkeä täälläkin.

Olimme jo ehtineet hiukan rauhoittua, kun järveltä viuhtoi appiukko kuin Mäntyranta konsanaan. Mummu ja vaari olivat hiihtäneet ohi avannon, jossa kelluivat tutut sukset ja sauvat. Onko siellä koko perhe;  ainoa poika, ainoa lapsenlapsi ja miniä, vai vain yksi? Onko kukaan?

Helpotuksen arvaat.

Mitä tapahtui? En tiedä. Ehkä olin vahingossa oikaissut tumman läikän läpi. Tahallani en ainakaan.

Onko sittenkin olemassa jokin korkeampi voima, joka sääti retken niin päin, että  menomatkan lasta veti äiti ja paluumatkan isä?

Ja mitäkö opin? En ole sen jälkeen pilkkinyt enkä mennyt jäille maaliskuun jälkeen. Älä sinäkään mene.

Pilkkireissun jälkeen matkustimme vain kumipyörillä. Tässä Jäämeri.

Kermapeffojen sukua – tässä syy miksi pyrin aina hyvään hotelliin

Interraililla päätimme investoida oikein hotellihuoneeseen. Se maksoi karmeasti ja näytti tältä. Lontoo.

Tiina Vahtera

− Meidän äiti on kermapeffa. Sen täytyy päästä aina hienoon hotelliin, lapset pilkkasivat pieninä.

Eivät pilkkaa enää. Hekin ovat huomanneet, että kivassa hotellissa on kivampi asua kuin hostellissa, jossa on yhteisvessa ja jääkylmä suihku. Sitä paitsi hotellin ei edes tarvitse olla hieno. Riittää, kun perustoiminnon pelaavat hyvin eikä naapurissa mellasta hevibändi.

Ripaus luksusta ei toki ole pahasta.

Viime viikolla sain tutustua muutamaan uuteen lappilaiseen hotelliin. Reissusta saan kiittää Visit Rovaniemeä, joten kiitos.

Ennen kuin esittelen ihanuuksia, haluan perustella kammoani lutikkaluoliin. Pääkuva on yksi esimerkki. Kuinkahan moni noilla lakanoilla oli piehtaroinut ennen meitä? Pitkä tuikku Johnnie Walkeria pullonsuusta näytti olevan tarpeen. Hyi! Ei menisi alas enää.

Minun osaltani myös telttamatkailu on suoritettu. Alakuva on samaiselta interraililta:

Pyykkipäivä Yorkshiressa.

En myöskään halua nukkua puolen Euroopan läpi junan penkillä.

Tiedoitus henkilölle matkalla jossain Euroopassa…

En liioin laivan kannella enkä puistoissa.

Odensesta Britanniaan. Tunnelia ei ollut kaivettu vielä.
Opiskeluaikana historianopiskeijoiden ainejärjestö Patina teki opintomatkan Leningradin yliopiston historian laitokselle. Yövyimme hotelli Druzhbassa (ystävyys), mutta en tullut myöskään tämän majan ystäväksi.

Mistähän johtunee, että kokemukset piti huuhdella alas KOKONAISELLA PULLOLLA jotakin myrkkyä? Neuvostoliitossa se oli tosin ohje: kulaus konjakkia aamulla, ei tule mahatauti.

Selitys kuvan puteleihin taisi  olla se, että eväät olivat yhteisiä eikä nuorena laseilla hienosteltu. Pottu kiertämään vaan ja siitä valokuva!

Mitä, joko taas? Kiersin Eurooppaa tällaisella romulla. Bedford Blitz Combi Coupe de Luxe Superior oli pakun lempinimi, ja se oli vuorattu asuntoautoksi kokolattiamaton jämistä.

Edellinen kuvahan kumoaa pulloteorian. Tässä ollaan muistaakseni Ranskan Reimsissä. Stroh-rommin valtakunnasta on tultu.

Asuntoauton esiasteessa oli myös nykyään kovin suosittu retropeitto. Huom, pariskunnan unisex-vaatetus oli myös ajan tyyliä.
Tämä romumäärä kulki mukanamme Euroopan halki. Pahvilaatikko taustalla on erityisen tyylikäs. Siellä taisi olla kenkiä.

Joko riittää? Kerta vielä kiellon päälle. Olen juuri herännyt Pariisin ja Marseillen välisessä junassa. Olin nukkunut kahteen muukalaislegioonalaiseen nojaten. Nyt maistuu vaihteeksi mehu.

Ponsuur vaan.

Edellä on hyviä syitä hankkiutua vanhemmiten hiukan pehmeimmille alustoille. Tässä ammatissa toisinaan joku maksaa yöpymisen, mutta perheen kanssa ja nyttemmin kaksin matkatessa valitsemme omalla rahallakin aina  kunnon majapaikkoja.

Pari viikkoa sitten nautiskelin Rovaniemen Meltauksessa Beana Laponian mainiosta liikeideasta: erämaahotelli vain aikuisille! Ihanaa hipsiä sukkasillaan syömään. Ei kiljuntaa, ei mekkalaa. Erämaan rauha ja hyvä sänky.

Kunkin huoneen seinällä on valjakkokoiran kuva. Koirat ovat hotellin omia.
Kyllä siistissä kylppärissä käy mieluummin kuin siivottomassa. Vai?

Mitenkään en voi moittia Trivagon ja Tripadvisorin Suomen ykköseksi rankkaamaa Arctic Light -hotellia, mutta siellä en yöpynyt. Hotellin symboli on jääkarhu, Ranuallehan syntyi juuri vauva, mutta herkkiksiä saattaa pelottaa suihkuseinän kuva:

Arctic Lightia vastaapäätä on suloinen Hostel Cafe Koti,  upouusi funkistaloon rakennettu moderni hostelli, jossa tämäkin hemmoteltu tätsy ilomielin yöpyisi. Varsinkin, kun toinen omistajista on entisen matikanopettajani tyttärenpoika!

Koti on niin mulle!

Sypin vai liekö vielä Pypin ylösalaisin olevat kahvat on säästetty. Hyvä idea, Koti!

Santa’s Glass Igloosin lasi-iglussa jäi lyhyeksi ja revontulettomaksi, mutta voin jotenkin kuvitella kuinka hieno kokemus olisi kirkkaalla säällä.

Ei näy taivaan tulia.

Rovaniemelle ja Lappiin yleensäkin luodaan koko ajan uutta ja eksoottista. Joskus vielä kokeilen Arctic Treehousen ”käpylehmän” pehmoisen oloisia sänkyjä. Ehkä kesällä?

Maisema voisi olla kesällä viehättävämpi? Tähän aikaan vuodesta lumesta alkaa saada jo tarpeekseen.

Mainokset sikseen − joskus mietin, olenko totuttanut jälkikasvunkin liian hyvälle. Näin majailimme Seefeldissä, omalla rahalla totta kai. Katolla oli kylpylä. Parasta kokemuksessa on se, että tyttäreni etsi omalla automatkallaan saman hotellin.

Tulin siitä hirmuisen hyvälle mielelle.

Kesällä Alpeilla on halpaa ja mistä valita.

Olimme kerran lähdössä risteilylle, kun luukulle tuli samaan aikaan kaksi nuortamiestä: den billigaste och den dåligaste, oli heidän hyttitoiveensa. Halvin ja huonoin.

Minä en enää autokannen alapuolelle lähde. Maksakoon Siljan Commodore tai Viikkarin Lux tonnin, mutta sellaiseen tahdon… tai, siis, jos joku haluaa synttäri- tms. lahjaksi risteilyn antaa,  suostun ilomielin hyvään hyttiin.

Viking Gracella oli kivaa.
Silja Symphonyllakin oli kivaa.

En minä tässä rahoillani leuhki, koska ei ole millä leuhkia. Mukavuudenhaluani selittelen. Meikäläisen selällä ja unettomuudenlahjoilla on tingittävä hyvän majapaikan vuoksi muista asioista. Mitähän ne olisivat? Ei tule heti mieleen…

Aaa. paitsi Kuuban 20-vuotihäämatkalla! Tingimme kaikesta, koska oli Castron hautajaiset ja suruaika − ei musiikkia, ei mojitoja − ja lisäksi resusimme maan ääreen kuoppaamaan Fidelin tuhkia. Siitä kehkeytyi überrasittava työmatka, josta on toisaalla tässä blogissa (joulukuu 2016).

Kuubassa tuli pikkasen kiire lähtö Fidelin hautajaisiin. Hotelli oli kyllä kiva.

Monesti hotellit ovat antaneet sen, minkä kuva lupaa. Kuten tämä nizzalainen Brice Garden, jossa perhe oli kolme päivää, minä kymmenen.

Brice is nice.

Tai tämä Nice Excelrior, jossa kävimme kälyni ja nuorimpien poikiemme kanssa pikaisella syyslomalla:

Meillä tytöillä oli punainen huone.

Puhumattakaan thaimaalaisista. Indigo vanhan kaivoksen paikalla oli todellakin viiden tähden.

Tyylillä mentiin Thaimaassa.

Poikani ja miniäni saivat maistaa tilkan menneen maailman ”charmia” halpismatkallaan Barcelonaan. Hotelli Coronadon maisema oli suoraan hissikuiluun ja huoneessa paloivat siniset nistivalot.

Maisema Barcelonaan.

Matkalta palatessa nuortaparia vähän nauratti.

− On se kyllä totta, että kivassa hotellissa on kivempi yöpyä. Vaikkei matkoille nukkumaan mennä, poika totesi myöhemmin.  Toisinaan mennään, me ikäihmiset.

Ehkä joskus vielä Herra Marsille ja Rouva Venukselle tulee telttailun vuoro.

Vaikka ei se kyllä tule.

60 vuotta Montun reunalla eli hyvästi Lahti

isomaki
Lahti 2017, ison mäen kilpailu. Edessä oleva nuori mies osallistui 2001-skandaalikisoihin 3-vuotiaana paukkupakkasessa vaunuissa.

Sakari Nupponen

Terassilla silmään osuus mainos Lahden Erikois-oluesta. Pakko maistaa. Ollaan liki tyhjällä Lahden Kauppatorilla. ja sataa hiljalleen räntää. Olut kaadetaan muovimukiin. Kengätkin alkavat kastua.

eno-2
Lahdessa asuva, Viipurissa 1944 syntynyt enoni kuvaa 2017 kisoja. Lippikseen on kertynyt merkkejä.

Tällainenkin muistijälki jäi Lahden MM-kisoista 2017.

En voi väittää muistavani ensimmäisiä MM-kisojani. Niistä on kuitenkin vankkaa todistusaineistoa: tämä kuva Lahden Haka-torneista.

ikkunasta
Kaksivuotias kotikatsomossa 1958 kisoissa.

Vuoden 1958 henki kantoi aina seuraaviin kisoihin 1978 asti, 20 vuotta:

Postimerkit, julisteet, kisaohjelmat, pinssit, muu rekvisiitta, vanhat filmit ja tietenkin itse kisapaikat kertasivat siihen asti, että täällä olivat olleet myös isot kisat.

1958
1958 maailma näytti vielä melko mustavalkoiselta. MM-avajaiset meneillään.

Välivuosina Lahdessa oli vain ”Hiihdot”, ”Salpausselkä” tai ”Salppuri”.

Urheilun suurtapahtumat, joita nyt on aivan liikaa, eivät olleet kokeneet inflaatiota vielä 1970-luvulla.

Pitihän sinne mennä nytkin, siis jo viidettä kertaa. Taitavat jäädä viimeisiksi Lahden MM-kisoiksi minun elinaikanani, jos kisojen tahti on tämä 1926-1938-1958-1978-2001-2017. Todennäköisesti seuraavat ovat 2037, mikäli Etelä-Suomessa vielä lunta riittää.

Kaikista näistä parhaiten ja sydämellisimmin mieleen jäivät vuoden 1978 kisat.

nuori
MM-kisaturisti vuosimallia 1978. Päällä rennosti ruskeaa ja keltaista.

Otin omaa lomaa kesken yliopisto-opintojen ja vietin viikon kisaturistina mummoni luona Möysässä ja kummitätini luona Karjalankadulla. Itse kisoissa Suomi sai taisteluvoittoja ja mitaleita. Ja jos joskus voi olla iloinen vieraiden menestyksestä, niin kahdesta: Puolan Josef Luszczek sai kultaa 15 kilometrillä ja 50 kilometrin yllätyspronssi meni Ranskaan Jean-Paul Pierratille.

Mutta se todellinen vierassanakari oli Itävallan Claus Tuscherer, jonka suksi irtosi ”tösällä”. Hän teki haparoivan ilmalennon ja eräänlaisen alastulon. Katsomon hiljaisuus suorastaan huusi korvissa, kunnes tämä sankarimme kömpi pystyyn ja sai taatusti kisamontun kautta aikain lämpimimmät suosionosoitukset.

Sinnikäs kaksinkertainen loikkari kiipesi mäkeen toisellakin kierroksella. Silloin ei karsittu 30 parasta.

Miksi kaksinkertainen loikkari? Ensinnäkin hän oli loikannut DDR:stä Itävaltaan ja toisekseen yhdistetystä mäkihyppyyn.

21-vuotiaana kisaturistina Lahdessa – tai niin kuin moni ulkomaalainen luuli vähän liiankin näkyvän sponsorin johdosta: Luhdassa! Olisiko ollut naisten vai miesten viestin aurinkoinen päivä. Iskin silmäni yhteen fiinisti pukeutuneeseen daamiin ja läksin stalkkaamaan. Hitto, se oli mun toinen kummitäti.

No, kummitädin miehellä oli metallifirma ja sillä neuvostoliittolaisia asiakkaita vieraana. Tosi noloa istua sakkiin, kun kansa hurrasi aina itänaapurin epäonnelle. Mutta sellaistahan se oli, kun Suomessa ei ollut täyttä sananvapautta. Urheilukisoissa sai jurnuttaa.

Seuravissa MM-kisoissa oli liikaa väkeä ja liikaa menestystä. Mutta ei kaikilla. Harmi, etten ollut paikalla tässä jupakassa. Tarina kertoo eräästä suomalaisesta suuresta logistiikka-alan yrityksestä, joka oli kutsunut vieraita ja tarjoillut heille pilaantunutta hernekeittoa. Kisanjunan reitti Montun reunalta Helsinkiin oli lievästi sanoen rusahtava. Sanonta ”toimi kuin junan vessa” oli koetuksella.

katsy-2
Vuoden 2001 kisat menivät – todellakin – työn merkeissä. Ystäväni Kätsy piirsi tämän kuvan Ilta-Sanomien palstalogostani. Julkaisu Kätsyn luvalla. Mukana Lahti 2001-lippis, totta kai,

Vuoden 2001 kisoissa oli aivan mukavaa, kunnes kaikki romahti.

Mutta onhan niitä ollut unohtumattomia välikisojankin:

1964 Veikko Kankkonen. ”kuin yhtä puuta” -hyppy ja telemarkit. Olin kansakoulun ensimmäisellä ja kisalippu maksoi muistaakseni 2 markkaa. Diplomaattijuna toi Helsingistä hienoja naisia turkki päällä. Hevosenkenkä oli silloin legendaarinen kaarre suurmäen alla.

Sitten tuli niitä tuulisia vuosia, jolloin kisa piti siirtää betonista vanhaan puumäkeen. Vahinko ettei sitä säilytetty, kuten radiomastoja.

Hurjaa! 15-vuotias Steve Collins liitelee  vuonna 1980 betonista mielettömät 124 metriä. Nyt mäkiennätys on 138 metriä, mutta silloin 37 vuotta sitten tuntui kuin intiaanipojan hyppy ei olisi loppunut koskaan. V-tyyli, mutta auraten.

1992 jäi mieleen Toni Niemis -huuma ja valtava Suomen lippujen meri.

Parasta antia MM-kisoissa:

2017: Huikean iloinen meno Lahden rautatieaseman ravintolassa, kun norjalaiset ovat vallanneet koko paikan illan viimeistä pikajunaa odotellessa. Oli hauska kohdata oma paras proffa. Terveisiä!

norskit
Heja torsker! Iloinen kisafiilis viimeistä junaa odotellessa.

2001: Yhdistetyn harjoitukset aamupäivällä. Mäkikatsomossa on tyhjää. Meitä katsojia on kolme. Katsahdan, että ketkäs ne kaksi muuta ovat? Veikko Kankkonen ja Niilo Halonen! Lapsuuteni suurimmat suosikit mäessä.

1989: Hämmennys Suomen naisten ylivoimaista.

1978: Lahti by night. Nuutti Grilli, Salpaus (sittemmin Suomenn ensimmäinen Rosso), Itämeri (entinen Prater). Nuutti Grillissä kävi jo äitini, Salpauksessa soitti hyvä DJ ja Itämeressä lyötiin kavereiden kanssa vetoa: kuka hakee rumimman…

1958: Postimerkit.

Rakkaat ystäväni, huivisiskot, sielunsiskot!

vhuivit
Tässä me olemme ensi kertaa yhteisellä reissulla, huivisiskokset Liisa, Tiina ja Pia. Taustalla myhäilee rakas valokuvaaja Juha Puikkonen. Kuvan lie ottanut rakas Anu-Eveliina Mattila.

Tiina Vahtera

Näiden kahden ihanan naisen kanssa olen tehnyt hienoimmat reissuni, kun perhettä ei oteta lukuun. He ovat Liisa ja Pia.

Kolmisin tai ainakin jommankumman kanssa olemme nauraneet, riemuinneet itkeneet,  pelänneet, hyperventiloineet, polttaneet nahkamme. Olemme eksyneet ja löytyneet. Olemme tarponeet rännässä ja puuterihiekassa. Olemme inhonneet snorklaamista ja ratsastamista.

Olemme syöneet loistavasti, nauttineet toisenkin lasillisen, voineet hyvin, huonosti ja hyvin huonosti. Olemme ripuloineet ja olleet ummella ja pohtineet, miten tärkeää matkaillessa on vatsan kunto.

vrapu

Olemme tehneet töitä, ottaneet selvää, ottaneet kuvia, videoineet, kirjoittaneet, panneet jutut lehteen ja verkkoon. Olemme työ- ja siviilimatkanneet, mutta ammattiemme vuoksi kaikista reissuista on poikinut tarina.

Ilman Anu-Eveliinaa, Juhaa, Lennua, Christaa, Johannaa, Ellua, Marjaanaa, Kaisaa… A-luokan matkoja ei olisi ollut emmekä olisi ehkä koskaan kolmisin tavanneet. Matkanjohtajistakin  on tullut ystäviämme tai ainakin hyviä kavereita.

tanu
Anu-Eve Turkissa. Matka on viimeinen, jolla me dream team Liisa, Pia, Anu, Timo, Ilkka ja Tiina olimme yhdessä.

Liisa ja minä tunnemme työn kautta jo 1980-luvulta, mutta ystäviksi meidät ovat hitsanneet yhteiset kokemukset. Pian kanssa tapasimme  työmatkalla Tanskan Skageniin  ja siitä saakka olemme olleet henkisesti erottamattomat.

vmajassa
Orinocon viidakossa yövyimme Liisan kanssa samassa mökissä. (c) Juha Puikkonen.

Huivisiskoiksi meidät loi tietenkin – huivi. Työreissulla Venezuelassa pidimme koko viikon päässämme samanlaisia bandanoita. Kolmikkomme sai heti muilta nimen huivisiskot ja meidät vissiin erotti vain väristä.

vviidakko-2
Punahuivi, sinihuivi ja huikea matkanjohtajamme Anu-Eve matkalla maistelemaan hyönteisiä – 10 vuotta ennen kuin niistä tuli muodikasta katuruokaa. (c) Juha Puikkonen.

Jokaiselta matkalta on jäänyt mieleen muutama yksityiskohta. Reissut ovat sekalaisessa järjestyksessä, kuten arvata saattaa.

Skagen, Tanska: Tapasin Pian. Bussimatkalla Jyllannissa muut nukkuivat, me kerroimme elämämme auki.

Venezuela: Täällä tutustuimme kaikki kolme. Kohokohtaa koko reissu! Maahan ei enää ole menemistä, mutta huuliherpekset, hyperventilaatio pienkoneessa Angel Fallsin yllä ja mahtiripuli eivät unohdu ikinä.

Mallorca: Finnmatkojen 40-vuotisjuhlat 60-luvun tyyliin. Perjantain aamuneljästä samoilla silmillä sunnuntai-iltaan.

mmallorca-5
Liisan kanssa Mallorcalla. Eikä siitä sen enempää.

Tukholma: 1. Abba-musikaali pylvään takana piilossa.

Tukholma 2: Naiset kävelkää! Nobel-juhla sotki liikenteen eikä mikään toiminut. Juoksimme läpi rännän Lennun johdolla ja ehdimme nippa nappa Silja Symphonyyn.

Tukholma 3: Reunion kolmistaan Euroviisu-Tukholmaan. Toukokuun kylmin viikonloppu!

ttuk
Somewhere over the rainbow 2016.
2016-05-16-11-13-06
Sielunsiskot terminaalivaiheessa Viikkarin satamassa.

Dublin:  U2:n hotellissa maailman kallein gin tonic. Kaupunkisuunnistuksessa eksyimme Pian kanssa koko ajan Temple Barin alueelle!

ddublin-2
Miksi me aina tänne eksytään?

Kap Verde: Loputtomasti hiekkaa ja katkokävelevä rusina GT kourassaan.

kkap-2
Rantakirput Pia ja Tiina (c) Juha Puikkonen.

Dominikaaninen tasavalta: Matkalaukku joka aukesi vain puukolla. Matkakumppanit järjestivät minulle 50-vuotisylläribileet.

tommi
Dominikaaneissa tutustuin ystääväni Tommiin.

Italia 1. Calabria ja unohtumaton tulivuorikierros. Uhkea Stromboli. Ruotsin pääministeri Anna Lund oli murhattu lähtöämme edeltävänä päivänä. Ensimmäinen pelottava snorklauskokemukseni.

istromboli
Stromboli puhisee taustalla.
sstrombolo-2
Ystävät. (c) Juha Puikkonen.

Italia 2: Sardinia ja Sisilia. Antonio ja Kummisedän jalanjäljet. Täällä tutustuin Sannaan.

ijalat-2
Antonio, tämä on Antonio! Veneen kippari oli ”otettu” yhteislaulustamme.

Italia 3, Kroatia ja Slovenia: ”En ole koskaan nähnyt oikeasti vihreää ihmistä”. Kolusin huolella kreivi Duinon linnan vessat grappa-illan jälkeen.

hobbitit
Tyylillä me turkoosit tytöt mennään! Hobbitit Postojnan tippukiviluolassa. (c) Juha Puikkonen.

Saksa: Olisipa Liisakin päässyt mukaan. Hänellekin olisi maistunut samppanja mersun takapenkillä. Mutta kun hän viettää tasavuosia toisaalla!

Turkki: Dream team Pia, Liisa, Anu, Juha, Timo, Ilkka ja Tiina viimeisellä yhteisellä matkalla. Ramadan. Kaikkien ystävä Ilkka kuoli 2011 ja välillä häntä on järjetön ikävä.

tliisatiina
Tytöt Turkissa. (c) Pia Jokela.
ilkka
Iloinen, sanavalmis, viisas Ilkka ei ole enää mukanamme tilaamassa ham omeletia.
pkirja
Pia teki minulle synttärilahjaksi kuvakirjan matkoiltamme. Sen nimi ja sisältö puhuttelee.
vino
Juha teki minulle synttärilahjaksi kuvakirjan matkoiltamme. Senkin nimi ja sisältö puhuttelee.

Jokin yhteinen matka voi puuttua välistä.

Emme ole vielä ehtineet yhdessä Thaimaahan, Kreikkaan, Keniaan, Tunisiaan, Libyaan, Islantiin,  Sri Lankaan, Riikaan, Åreen… mutta näillä reissuilla olen saanut sielunseurakseni muun muassa Teijan, Susannan, Liinan, Kaisan, Riitan, Pirkon, Kristiinan, Tian, Minnan, Iran,  Joonaksen, Jonnan, Tutan, Tapion,  Leilan, Marikan ja Cristan.

Blogikumppanini Herra Marsista ja lapseni ovat silti matkakavereistani tärkeimmät ja rakkaimmat. He ovat mukanani koko elämän matkalla.

SONY DSC
Trogir, Kroatia 2010.

Hyvää tulevaa ystävänpäivää!