Maailman lyhyin junamatka 178,50 metriä ja bensakone

 

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Tällä matkalla ei kyllästy, ja takaisin voi vaikka kävellä. Radanpitäjä haluaisi kernaasti eroon ennätysmaineestaan.

Sakari Nupponen

Ollaan Itä-Virossa. Maantie 35 kaartaa entisen Avinurmen kunnan keskustaan. Tienposkessa joen ylittää rautatiesilta ja sillä jököttää juna ja junalla on tarina, mutta ensi kyytiin.

Lippujen myynnin, tarkastuksen, junan lähettämisen ja veturin kuljettamisen hoitaa yksi ja sama mies, junamies Eero Strauss. Matkalaiset vaunuun ja moottori jyrähtää käyntiin.

20180606_141751
Eero Strauss ja Aunuksessa 1953 valmistunut metsäveturi.

178,5 metriä ja takaisin. Meno yhteen suuntaan kesti 2 minuuttia ja 20 sekuntia. Nopeasti laskettuna keskinopeudeksi tuli alle viisi kilometriä tunnissa. Pientä huojuntaa. Leppoisa tunnelma. 76 senttiä leveällä – tai sanottaisiinko kapealle – raiteella ei päätä huimannut.

(Meillä pääratojen raideleveys 152,4 senttiä. Venäjällä ja entisissä neuvostomaissa 152 senttiä. Eriskummallinen raideleveytemme tulee niinkin kaukaa kuin Yhdysvaltain etelävaltioista.)

20180606_143641
Junan lähtöasema on nyt sillalla.

Tämä pätkä oli aluperin osa Sonda-Mustvee -rataa, joka kulki sisämaan metsistä Peipsijärven rantaan. Satamaan radalla kulki puutavaraa ja puutyöteollisuuden tuotteita. Ja sieltä takaisin: sokeria, suolaa, silliä, palavakiveä jne. tarpeellista. Kumpaankin suuntaan: ihmisiä ja postia.

57 kilometrin mittaista rataa ajettiin 1926-72. Liikenteessä oli yli 300 tavaravaunua ja kahdeksen matkustajavaunua. Vain ravintolavaunu puuttui.  Avinurme oli suurin asema.

Sitten rata pantiin rullalle, ja Avijõen ylittävä siltakin alkoi rapistua. Se harmitti kyläläisiä: huono käyntikortti Avinurmelle. Silta kunnostettiin 2001.

Kun oli silta, pantiin myös raiteet. Kun oli raiteet, hankittiin myös juna.

20180606_143618
Alla virtaa Avijõgi.

Tarvittiin sponsoreita, kylän yhteishenkeä ja esimerkiksi koululaisten työpanosta. Seuraava ponnistus on jatkaa rataa 800 metriä. Ratapohja siintää jo edessä. Strauss luovuttaisi kernaasti maailman lyhyimmän junaradan tittelin jollekin toiselle paikkakunnalle.

Matkan päätteeksi hän nappaa akun veturista, joka on rakennettu Aunuksen kaupungissa Karjalan tasavallassa. Veturi on tehty nimenomaan metsätyömaita ja niiden ratoja varten. Siinä on bensakone.

Sonda-Mustvee -radan oikea höyryveturi on muistomerkkinä Tallinnassa. Sitä avinurmelaiset haikailevat takaisin.

20180613_105535
Matkalipussa on vanhan höyryveturin kuva.

Nimet Avinurme ja Avijõgi ja viittaavat murteelliseen sanaan hauesta (viroksi: haug). Ilmeisesti joki on täällä tulvinut kutuaikaan niin, että haukia on voinut pyytää niityiltä.

Nyt ei kuitenkaan syödä haukea, vaan Peipsin kuhaa. Juna-ajelun voi tilata Avinurmen Puutyöaitasta (Puiduait). Se on muutenkin tämä kylän matkailun ehdoton napa: kahvila, puutöiden näyttely ja työpajoja, jossa korien punontaa, leivontaa ja vaikkapa kynttilöiden valamista. Ravintolaan voi etukäteen tilata ruoat vaikka kahdelle bussilastille.

Lisäksi tästä Avinurmen verstaasta tekee saunasuomalaiselle erityisen yksi juttu: Suuri osa Suomen marketeissa ja rautakaupoissa myydyistä saunatarvikkeista, kiuluista, kauhoista, niskatuista jne. on tehty täällä. Ne myydään vai eri merkeillä.

Ja se kuha. Kun se tulee tuosta vierestä. Emäntä Eveli Tooming sanoo sen olevan aamulla pyydettyä. Sille se myös maistuu. Vähän toista kuin Suomen kauppojen viikon vanha tuore.

20180606_152237
Peipsin kuhaa melkein rannalta.

20180606_160612

Avinurme_vapp

Avinurmen vanha vaakuna.

 

Viron Finlayson – täällä aika pysähtyi kuin seinään

kreenholmaputous
Tehdas on perustettu Narvajoen vehreälle saarelle.

Äimisteltävää riittää. Olipa kerran suuri maa ja suuren maan mittakaavat. Kreenholmin manufaktuuri muistuttaa sekä tsaarin ajoista että Neuvostoliitosta.

Sakari Nupponen

Narvan jättimäistä tehdasaluetta lähestyessä näkee punatiilisiä taloja, jotka ovat suomalaisille perin tuttuja. Tehtaanjohtajien, mestarien ja konttoriväen talot ovat arkkitehtuuriltaan aivan kuin vanhojen suomalaisten varuskuntapaikkakuntien kasarmit.

Portilla ei pää pyöri vielä kummissaan, mutta kun on ohittaa Joalan saaren ja Georgin saaren tehtaat alkaa mietiskellä mittakaavoja. Näissä kahdessa on sivurakennuksineen kokoa jo Helsingin Itäkeskuksen verran.

Nyt saaret ovat osa manteretta. Silta vie Kreenholmin saarelle, joka ei ole saanut nimeä tehtaan perustajan mukaan, vaan juontuu Grönholmista, vihreästä saaresta. Tehtaan perusti Narvajoen kosken kaltaalle saksalainen puuvillakauppias ja paroni Ludwig Knoop 1857. Skotti James Finlayson ehti Tammerkoskelle runsaat 20 vuotta aiemmin.

kreenholmportaat
Rakennusmassoja voi kooltaan verrata Helsingin rakenteilla oleviin kauppakeskuksiin.

Tehdasalueen sisällä kaikki paikat ovat typö tyhjillään. Suunnitelmia on, mutta näinköhän ne toteutuvat meidän aikanamme.

Neliöitä voi olla jopa neljännesmiljoona eli kaksi Itäkeskusta, vaikka Viron kiinteistörekisteri löytää niitä vain 173 881. Luku on ”netto”. Niinpä esimerkiksi Itä-Viron asiantuntija ja matkaopas Pekka Linnainen arvelee rakennuspinta-alan apu- ja sivurakennuksineen nousevan yli 200 000:een.

kreenholmpurku
Täällä aika pysähtyi kirjaimellisesti kuin seinään.

Vironkielisen Wikipedian ja monien muiden arkistolähteiden mukaan Kreenholmilla oli kiinteistöjä vuonna 1906 peräti 1,4 miljoonaa neliöjalkaa eli noin puoli miljoonaa neliömetriä.

Ruotsalainen pääomasijoittaja Narva Gate OÜ eli Mats Gabrielsson kumppaneineen sai alueen 2007 niin halvalla, että heillä on varaa odottaa, että itänaapurissa ja likeisellä rajalla siirrytään normaalimpaan kanssakäymiseen. Muuten suunnitelmat ovat vasta kiiltäväpintaisen prosyyrin ja havainnekuvien asteella.

kreenholmraja
Tehdasalueen nurkalla on Viron, EU:n ja Naton rajapyykki.

Viimeiset työntekijät lähtivät tällä vuosikymmellä ja jäljelle jäin vain tavaramerkki Kreenholmi Мanufaktuur OÜ, jolla on toki oma myymälä. Vielä vuosituhannen alussa tehdas toimi alihankkijana muun muassa Marimekolle.

Puuvilla oli Kreenholmin materiaali. Yhdessä tehdassaleista on jäljellä kone, jonkalaisia huolsi työkseen Finlaysonilla kirjailija Väinö Linna. Samassa salissa tamperelainen saa ahaa-elämyksen: kuusivooninkinen! Finlaysonin tehdasalueen vanhimman rakennuksen välipohjia kannattavat niin ikään valurautapylvää. Siis samaa rakennustekniikkaa.

kreenholmsali
Tuttu näky tamperelaiselle. Finlaysonin valurautapylväät valmisti Fiskarsin valimo.

Kreenholm työllisti jo tsaarinaikana yli 10 000 työntekijää. Suurimmillaan väkimäärä oli neuvostoaikana V.I. Leninille omistetussa tehtaassa: noin 12 000 – 14 000. Tosin tuossa luvussa saattoi olla mukana muita toimipisteitä ja oheistoimintoja, kuten oma sairaala.

Kun raja vedettiin Viron uudelleen itsenäistyessä, osa rakennuksista ja entisistä työntekijöistä jäi Ivangorodin (viroksi Jaanilinnan, suomeksi Iivananlinnan) puolelle. Raja kulkee Kreenholmin saaren itäpuolisessa jokiuomassa.

kreenholmnaapuri
Näin pieni on rajajoen kuivan kesän virtaus, kun vettä ei juoksuteta Narvan tekojärvestä.

Paljonko vettä virtaa Narvajoessa ja kanavassa, riippuu Venäjän viranomaisista, jotka päättävät padosta Narvan tekojärvellä. Kreenholmin saarella ei voi suunnitella samanlaista show’ta kuin Imatrankoskella. Juoksutukset voivat tulla yllätyksenä.

Aivan tyhjänpanttina alue ei ole, sillä elokuussa Tarton Uusi Teatteri tuo pihapiiriin Kremlin satakielet -näytelmän, joka kertoo Jaak Joalasta ja muista neuvostoajan virolaisista suurista musiikkitähdistä kertovan näytelmän. Esityksen aihepiiri kumpuaa ristiriidoista, koska kaikkia Moskovassa uraa luoneita ei katsottu kotona hyvällä silmällä.

kreenholmsitäriittää
Ja tätähän täällä riittää silmänkantamattomiin.

Narvasta tulee Viron syyspääkaupunki 23. syyskuuta. Se on presidentti Kerstin Kaljulaidin idea. Hänen työpaikkansa eli kanslian on määrä muuttaa kuukaudeksi itään.

Näin tasoitetaan myös tietä Narvan pyrkimyksissä Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2024. Narva is next –kampanja kääntää reippaasti päälaelleen uumoilut, että Krimin jälkeen Venäjä tulee tänne.

kreenholmlakko
1872 Kreenholmin tehtaalla järjestettiin Euroopan suurin lakko.

Ja miten sinne pääsee? Joka sunnuntai tehdasalueelle järjestetään 1,5 tunnin opastettu kierros. Se ei vaadi ennakkoilmoittautumista. Pääsymaksu on 13 euroa aikuisilta ja 8 euroa lapsilta.

Enemmän Narvasta luet täällä.

Ja Narvan herkuista täällä.

 

Lähiruokaa lähinaapurissa – emme päätyneet sattumalta samaan paikkaan

Resized_20170331_185602_4671
Juurevat juurekset, aina tuoreet yrtit, juusto, riista, myös pikkukala haili ja vuohi…

Villitaimentartar, perunablinit, upotettu viiriäisenmuna ja ruohosipulikreemi sekä ”vuohi yrttitarhassa” ja kaiken päälle paahdettu pavlova minulle:

Sakari Nupponen

Helsingistä Tallinnaan on matkaa vain 80 kilometriä, mutta harva tulee ajatelleeksi virolaista ruokaa myös helsinkiläisten lähiruokana. Sen sijaan ”lähi” -käsitteen verhoon saatetaan kietoa 10 kertaa kauempaa tullut poro tai tuunattu Norjan lohi.

Virossa lähes kaikki on lähiruokaa – usein myös luomua – maa on niin pieni.

Aprillipäivän aattona illallistimme virolaisen mestarikokin Dmitri Haljukovin isännöimässä Restoran Crussa.  Sattumaltako palasimme päivälleen samaan kuin vuosi sitten? Päivällä oli väliä, mutta ei sattumalta: kokemus oli ollut niin hullaannuttava.

Resized_20170331_181853_1063
Tämä kuva oli otettu 31.3.2017, mutta mikään ei ollut muuttunut.

Ensikosketus – katse tai lause – on joskus paikan paras käyntikortti. Kun vuosi sitten astuin Viru-kadulta kyselemään pöytää ”josko olisi noin tunnin päästä”, ei niitä ollut sijaa majatalossa heti luvata. Nautiskellessani paikallista pienpanimo-olutta tiskin ääressä pöytä jo luvattiin. Kun sitten tunnin päästä saavuimme, plaseerausta oli tällä välin vielä kohennettu.

Luonnonmukaista keittiötaidetta on iso lupaus turistikadun varrella, mutta se pitää. Se piti vuosi sitten ja nytkin:

Naudanlihatartar virolaisesta herefordista perunatacossa, savukilohailimajo  sipulinversoinen oli nuorison makuun. Villitaimentartar ruohosipulikreemissä lisukkeenaan perunablinit ja viiriäisenmuna olisi saanut kalamiehet lusikoimaan annosta kupista enemmänkin. Pöytämme emännän kuningaskatkarapu kookoslastuinen taisi olla myönnytys nykyajan hömpötyksille.

Resized_20170331_192345_8795
Malja keittiölle ja sitten pääruokiin.

Pääruoat menivät tasan 3-3.

”Vuohi yrttitarhassa” oli kerännyt lautaselle vihreää papua, kevään luomusipulia ja yrttikimpun. Ylikypsä. Maukas. Mykistävä.

”Retro beefeater” eli paahdettu naudanfilee, helmisipulikastike, luuydin ja perunasurvos oli erinomainen. Tilaa jäi kuitenkin jälkiruoille, jotka virolaiset osaavat kuin luonnostaan.

20180403_151722
Uusi virolainen keittiö oli 100-vuotishanke.

Jälkiruoat ovat siis verissä heimoveljillämme ja yhdestä jälkiruoasta, tuli myös Toiduakadeemian (ruoka-akatemia) järjestämän yleisölle avoimen ”Viron uusi kansallisruoka” -kilpailun voittaja. Voittaja, muut finalistit ja akatemian suosikit on nyt pantu yksiin kansiin. Kun ostin kirjaa Viru Keskuksen Rahva Raamat -kirjakaupasta, myyjä puisteli päätään jäädessäni rupattelemaan kansikuvan ruoasta.

Kiitos samoin olisin sanonut minäkin, joskus.

Ruoka on nimittäin hapankaurakiisseliä, joka tunnettiin meillä ennen sotia Kannaksella ja Suomenlahden saarissa. Nyt sitä vaalivat evakot muun muassa Lahdessa.

Kilpailun voittanut Monika Uibo antoi harmaalle perinneruoalle uuden elämän värittämällä sen tyrnillä ja antamalle sille crème brûlée -tyylisen katteen. Jälkiruoan koko nimi on karamellikattega astelpajukaerakile ja kaeravahvel. (astelpaju = tyrni)

Pitääkö hapattaa, keittää ja tohottaa itse, vai saako tilattua jostain?, jää nähtäväksi.

20180401_163219
Suuret herkut ovat joskus yksinkertaisia. (terve = kokonainen)

Ruoka-akatemian pääkokkki Tarvo Kullam valitsi kirjaan sata reseptiä. BBQ-mestarin oma resepti alkaa neuvolla ”otetaan kokonainen kana”. Suomalaisten grillaillessa makkaroitaan virolaiset ottivat jo neuvostoaikana askelia eteenpäin lähemmäksi luolamiehen keittiötä. Virolaisessa grillissä ei sihise B-makkara.

20180401_163305
Tarvo Kullamin suitsukana kirjasta Tänapäevane Eesti köök.

Viron juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään Suomikin saa osansa. Esimerkiksi Hotelli Virussa on vielä tämän vuoden ajan erityinen Suomi-teema Suomi-aiheisine huoneineen. Tämä oli osa Virun omaa 45-vuotisjuhlaa. Viro taas viettää satasiaan helmikuuhun 2020 asti, jolloin tulee 100 vuotta sen oman Tarton rauhan solmimisesta.

20170505_155651
Edessä ylhäällä tunnetu suomalainen herkkusuu Kustaa Mannerheim.

Kun Viro uudelleenitsenäistyi 1991, moni kysyi, miten maa pärjää? Uhmakkain gastronomispoliittinen kommentti kuului: ”Sitten syömme vaikka perunankuoria”.

Olen maistanut niitä huippuravintolassa joskus 90-luvun puolivälissä. Todella hyviä.

Ja sitten vielä jotain palanpainikkeeksi:

20180401_143615
Viron vanhin pubi vuodesta 1993.

Toisena päivänä on hyvä poiketa Pikk-kadulta tänne. Viron vanhin pubi Hell Hunt (= lempeä susi) on toiminut vuodesta 1993. Se vain pysyy ja paranee. Raikas aamun avaus kello 12 alkaen on oman panimon Hele (= vaalea lager).

Voi Torremolinos! Paluu rikospaikalle

SONY DSC
Äiti 2017.

Tiina Vahtera

Saanko esitellä melkein 85-vuotiaan äitini, joka ei tykkäisi yhtään, jos tietäisi, että kuva on tässä. Mutta pakko, sillä tämä juttu kertoo paluusta rikospaikalle Torremolinosiin Espanjan Aurinkorannikolle 40 vuoden jälkeen.

Äiti on ihan viaton, minä ehkä en. Mutta rikokset ovat vanhentuneet, jos ne nyt edes rikoksia olivat. Nuoruuden hullutuksia.

SONY DSC
Olisikohan vanhemmillani ollut tämä hotelli? Kukaan ei muista.

Juttu on nimittäin niin, että äitini ja isäni ottivat minut mukaan matkalle Torremolinosiin vuonna 1978, kun olin juuri eronnut poikaystävästäni. Arvelivat, että olin onneton. En ollut, mutta mielelläni lähdin elämäni ensimmäiselle rantalomalle, parikymppisenä opiskelijana.

Vanhempani olivat varanneet pikkuveljeni kanssa hotellin ajat sitten ja minä pääsin viime tinkaan ihan eri hotelliin ihan eri puolelle kaupunkia. Oi ja voi!

Ajan tapaan minut yksin matkustavana sijoitettiin huoneseen  toisen yksinäisen kanssa. Silloin ei voi kuin toivoa. Loma-elokuvan Vatanen?

Voitin jättipotin. Minä! Sain kämppiksekseni helsinkiläistytön Vallilasta, Tainan. Aika paljon viipotettiin ja aika vähän oltiin hotelli Miamissa.

SONY DSC
Ostari näyttää patinoituneelta?

Olin viime tasan vuosi sitten Fuengirolassa työmatkalla. Äiti miehineen on vuokrannut sieltä jo useampana  sydäntalvena pariksi kuukaudeksi huoneiston.

Keksimme  lähteä  töideni päätteeksi tyttöporukalla Marbellaan.

Äitipä osaa yllättää! Päädyimme pyhiinvaellukselle, joopa joo, Torremolinosiin ajatuksena tsekata vanhat mestat. Hyppäsimme Fugessa päinvastaiseen suuntaan menevään junaan, 2,20 euroa per henki. Marbella on  niin… Marbella… ja Torremolinos  taas kovasti muodikas.

”Olikohan se meidän hotelli Los Elephantes? Varmaankin. Vai oliko se Playa del Inglesissä”, äiti pohti. Inglesissä Elephantes sittenkin oli, tähän päädyimme.

Joka tapauksessa vanhempieni ja pikkuveljeni hotelli oli jokin 1960-70-luvun kolossi Carihuelan rannalla, jos enää pystyssä.

”Siellä oli ihan karmeat sängyt ja jääkylmä allas. Olisiko ollut kaksi tähteä”, äiti muisteli.

Minä muistin hotellini nimen hyvin, kun jouduin sen viimeisenä aamuna epämääräisiltä jatkoilta saapuessani sopertamaan taksikuskille, että ehdin kentälle muiden mukaan. Olikin jo odotettu.

Kämppikseni kanssa vietimme fiksusti viimeisen päivän biitsillä nuorten miesten seurassa Piña Coladaa ja Cuba Libreä vuorovedolla lipittäen. Rondan tippukiviluolat ja Mijakset oli kuljettu kiltisti perheen kanssa.

SONY DSC
Tämä ranta se ehkä oli. Rommikola virtasi.

Rantareissu kesti kahdeksan tuntia, eikä siitä ole kuvia. Vaikka olisikin, en tähän laittaisi. Vesikelloja yltympäriinsä, kulmakarvoissa, nenässä, otsassa, niskassa, hartioissa jne.

Vain pöljä käyttää etelässä aurinkorasvaa, eihän sitä muuten rusketu. Korostan, että vuosi oli 1978.

SONY DSC
Siistimmät bileet vm 2017.

Isäni tokaisi, kun kurvasin viime tipassa passijonoon palaneena ja krapulaisena, että meidän Tiina se hyppäsi lentävään koneeseen. Ja oli osapuilleen oikeassa. Onneksi passi oli vanhemmillani.

Isä menehtyi syöpään puolitoista vuotta reissun jälkeen. Tämä oli viimeinen yhteinen.

Jos  40 vuotta sitten juotiin väkijuomia urakalla nuorisoporukalla, nyt emme tehneet niin äidin kanssa, kuten emme muutenkaan.

Nautimme rantaravintolassa lempeät kanavartaat, jotka huuhtelimme alas tilkalla rosadaa, ja ylhäällä uudessa kaupungissa joimme kahvit valtaisan kakunpalan kera. Asettuivat sokerit kohdilleen.

Kyllähän vanhemmat  viimeisen illan seikkailuni arvasivat tai ainakin haistoivat silloin kauan sitten. Ei se haitannut. He eivät koskaan tuominneet eivätkä räyhänneet. Oikeastaan mistään.

Isä oli elämän evakko,  merilläkin seilannut ihminen, ja äiti on luonteeltaan erityisen hienotunteinen. Olen tullut isääni.

SONY DSC
Tämmöistä.

Äidin kanssa käppäilimme ja ihmettelimme, ettei jyrkkiä portaita ollut silloin ennen. Oliko edes juna-asemaa? Kumpikaan ei muistanut.

SONY DSC
Harvinainen Torre-perspektiivi.

Erittäin nuorekas äitini on myös poikkeuksellisen hyväkuntoinen. Hän oli loukannut jalkansa jouluaattona rotvalliin ja se oli ollut turvoksissa monta viikkoa. Turvonneella koivella tämä yli kasikymppinen kuitenkin liiteli pitkin Torren katuja ja rappusia.

SONY DSC
Äiti on tuo oikeanpuoleinen selkä tänne päin.

Lähdimme päätä pahkaa äiti-tytär -reissulle, eikä niin totta vie käy monesti. Palasimme vielä valoisan aikaan takaisin Fuengirolaan, joka ei muuten ole nykyään hullumpi paikka ollenkaan.

SONY DSC
Että tämä tekee ihmiselle hyvää näillä Suomen tammikuun keleillä.
SONY DSC
Tämä myös.

Pikavisiittimme oli todella vaivan, eli noin vartin junamatkan, väärtti. Saatoimme eksyä hiukan laitakaupungille, mutta mitä siitä. Google-karttoja ei tarvita, kun voi elekielellä  ja spanglishiksi kysellä tietä muilta kulkijoilta.

Erityisen ystävällisiä ja söpöjä olivat vilkkusilmäiset poliisit. Jo silloin 40 vuotta sitten.

Enempää en kerro.

SONY DSC

Tunnustuksia 2017: En vieläkään pidä Lontoosta enkä Pariisista

silja3

Tukholmassa on ihminen onnellinen. Abba-museo on kätsysti Viking-terminaalia vastapäätä.

Tiina Vahtera
Tähän aikaan vuodesta pitäisi tehdä näyttävä diaesitys vuoden huikeimmista matkoista. En tee. Matkoja oli vain muutama: autoreissu Italiaan, perinteinen Tukholma ja perinteinen Nizza. Taisi olla Tallinnakin.

Sen sijaan teen taas tunnustuksen. En vieläkään pidä Lontoosta enkä Pariisista. Melkein yhtä paha olisi paljastaa, ettei pidä koirista, paitsi poikani sheltistä Ludwigista.

ludde

Ludwig ja narunjatke. Molemmista tykkään.

Olen antanut Lontoolle ja Pariisille mahdollisuuden puolenkymmentä kertaa. Kumpikaan ei ole huolinut sitä. Pariisi on pysynyt tylynä ja epäystävällisenä, vaikka puhun auttavasti ranskaa. Ensimmäinen kokemus interraililla oli niin raju, ettei se unohdu.

Ei, vaikka olen kolunnut Père-Lachaisen kuuluisien vainajien muistomerkit (Edith Piaf 102 v.). Myöskään pyhiinvaellus Jim Morrisonin, 74 v, muistomerkille ei sytyttänyt minua.

Lontoon sekavuuteen en ole päässyt sisään. Rakastan brittidraamoja, arroganttia kieltä, Doverin kallioita ja Yorkin rantojen puhureita.

Tarvitsisin Lontooseen paikallisoppaan? Underground on kyllä helppo.

2007-01-20 19.25.37

Blääh…

Kolmas , vai neljäskö tunnustus. En ole järin ihastunut Berliiniinkään. Olen käynyt siellä sekä muurin aikana että sen jälkeen. Monesti.

NYC

Minun ja tyttäreni kaupunki. New York City.

Ihmisellä on omat kaupunkinsa. Minulle ykkönen on New York. Lähdimme tyttäreni kanssa inhoamaan sitä. Toisin kävi. Rakastuimme siihen.

Vai onko ykkönen koti-Helsinki? Ehkä Dublin. Split? Reykjavik? Celle?

Helsinki

Ei kauniimpaa.

Joulutodistus kouluarvosanoin

Vaatimattoman matkailuvuoteni päätteeksi annan arpomilleni kohteille arvosanan. Se ei ole missään nimessä objektiivinen.

 

35nice

Nizza…..9. Syksyn reissu meni persiilleen, mutta se ei ole Nizzan syy.

dubai

Dubai…..6. Pilvenpiirtäjät, aavikko ja kultaa kimaltavat ostarit, ei kiitos.

ijalat-2

Sardinia……9. Mieletön seura. mielettömät vedet, mieletön capitano Antonio.

ttuk

Tukholma…..10! Kuten myös rakkaat Liisa ja Pia.

kuubadiggarit

Kuuba…..8. Saispa kaljaa. Saispa rommia. Saispa musaa. Menemme uudelleen, mutta odotamme, että Raùl tuota noin haudataan. Fidelin hautajaisista tuli työreissu.

SONY DSC

Trogir, Kroatia……9. Perhematkojen aatelia, Kroatian aatelia.

SONY DSC

Trogir, Kroatia……9. Tytär on samaa mieltä.

gaddafi

Libya……6. Gaddafin ajan outous viehätti järjettömällä tavalla. Nyt maa lienee pelkästään järjetön. En ole käynyt sen koommin.

SONY DSC

Malta……7. Ei vaan jytissyt.

SONY DSC

Madeira…..9. Sielläkin on ihmisen hyvä! Ei liian kuuma, ei kylmä, luontoa, patikointia. Ruoassa toivomisen varaa, siksi ei täysi kymppi.

geiranger

Norja…..9. MItä ne puhuu turskanhajuisesta vesisateesta? Geiringerin vuono kylpee auringossa.

1A73143EBF514CA3 9AE8B3A33CCEC6A5

Azorit……9. Portugalinkielinen maailma kiehtoo. Azorit on täysin ainutlaatuinen kukkapurkki keskellä Atlanttia. Tässä kuvassa haisee pieru; kuuma lähde.

DD2F1F754649400A 97351E5F793A7291

Thaimaa…..8. Vieläkö siitä on jotain sanomatta? Tässä kuvassa on paljon tunteita. Khao Lakin Pakarangin ranta viisi vuotta tsunamin jälkeen.

kirahvi1

Kenia…..8. Luonto ja eläimistö 10, liiveissä roikkuvat jambo-miehet 5.

tee

Sri Lanka……8. Upea luonto, mutta viikon bussissa istuminen hyydyttää paatuneimmankin turistin. Luottokortin kopsaaminen ei nosta pisteitä.

hotellin ikkunasta

Chongqing, Kiina……5. Ei ikinä enää tänne. Ei mistään syystä. Yli 30 miljoonaa ihmistä huutaa kieltä, jota en ymmärrä, säässä, joka on kotoinen.

Italia…..9. Minkäs teet, aina sydämessä. Tulihan se tässäkin jo kahdesti.

Tunne syntyy kokemuksesta. Kenenkään toisen kertoma ei sitä muuta.

Hyvää uutta vuotta!

Hrrrrrveän hyvää joulua Kanarialta!

Tiina Vahtera

Kollega kyseli, millainen sää mahtaa olla Kanarialla marras-joulukuussa. Oma kokemukseni kertoo, että tällainen:

lanzarotepää2Tunnelma on tallennettu filmille ja skannattu valokuvasta. Se on myös jokusen vuoden vanha, mutta näyttää mielestäni hienosti, että eipä haittaa, vaikka vettä tulee vaakasuoraan ja ollaan kauan säästetyllä aurinkolomalla.

Naurattaa vieläkin.

Valitsimme matkakohteemme tietysti hinnan mukaan. Olin ollut jo vuoden töissä äitiyslomani jälkeen, mutta se oli raskas vuosi. Vuorotyötä molemmilla, kolme alle kymmenvuotiasta. Tauko tuli tarpeeseen.

Joulun alla matkat ovat tuhansia euroja halvempia kuin jouluna, varsinkin kun näin isolla porukalla resuaa.  Tuo pienin pötkö, nyt jo porukan pisin, meni vielä koneessa ilman omaa paikkaa ja siis ilmaiseksi. Se ei ollut kenellekään kivaa. Ei myöskään kanssamatkustajille.

Olen aina tykännyt Kanariasta, vaikka sitä nirppanokkaisesti mollataan. Matkakohteena se on mainettaan parempi.

Valitsimme saaren, joka ei ollut meille ennestään tuttu, tulivuorisaari Lanzaroten. Se on Kanarian pohjoisin saari. Majoitus oli  huoneistohotellissa, mikä perhematkailussa onkin järkevintä.

Pihistelimme silti liikaa. Kolmen tähden hotelli oli kaukana, rattaiden kannalta hankala ja sen ainoa huvitus, uima-allas, jääkylmä. Olisi pitänyt pistää pari hunttia lisää, mietimme, kun taivalsimme vesisateessa ohi mukavalta näyttävien perhehotellien. Lapset telmivät katetuissa lämmitetyissä altaissa.

Ensimmäinen päivä pääkaupunki Puerto del Carmenissa oli ihana! Aurinko paistoi täysillä. Lapset touhusivat mustahiekkaisella rannalla. Aioimme ottaa ”huomenna” joulukorttikuvat biitsiltä tonttulakit päässä. Nekin olimme raahanneet varmuuden vuoksi mukaan.

Viime vuosikymmenellä ihmisilla oli vielä tapana lähettää jouluksi lämpimät terveiset meidän perheeltä jostain kateutta herättävästä kohteesta.

Aamu valkeni, tai oikeastaan ei valjennut. Satoi vettä vaakasuoraan. Myrskysi.  Lämpötila oli 14 astetta, veden ei ehkä sitäkään. Menimme kuitenkin ottamaan ne joulukorttikuvat, koska samaa luvattiin koko loman ajaksi.

lanzarotepää1
Hauskaa joulua auringosta!

Ei se hääppöistä ollut, mutta lasten kanssa ei silti jouda sureksimaan. Tekemistä ja puljaamista piisasi, vaikka ei uitu eikä rusketuttu. Kohokohta oli bussiajelu Timanfayan hurjassa kansallispuistossa, joka muuttui laava-aavikoksi jättimäisissä tulivuorenpurkauksissa yli 200 vuotta sitten.

Muksuista oli hauskaa syödä suoraan maaperän uumenista nousevalla tulella valmistettua ruokaa.

Palasimme koti-Suomeen itsenäisyyspäivän yönä, yhtä valkoisina kuin lähteissäkin. Satoi valtavia jalkarättejä. Liikenne oli täysin jumissa, taksit Linnan juhlien ajossa.

Nyt jo naurattaa.

tupu
Kotiin palatessa vesimyrsky oli muuttunut lumeksi.

 

Sää voi olla mitä vaan

Kanariansaarilla sää voi olla marras-joulukuussa millainen vain, mutta lunta ei ehkä sentään…. Katso osviittaa tästä.

Kaikkein varmimmin on aurinkoista Teneriffan eteläosassa Playa de las Americasissa ja Gran Canarian Playa del Inglesissä.

Oma suosikkini on Puerto de la Cruz Teneriffan pohjoisosassa. Se on oikea, vehreä kaupunki, jossa sää on epävarma. Olen viettänyt yhden joulunseudun Puertossa nauttien kahden viikon taukoamattomasta auringonpaisteesta.

Mutta se oli vielä neiti-ihmisenä kulkiessani.

 

Kolmostien makkaralenkki ja kantatie 57:n herkkusuora

20171020_130325
Omia tuotteita suoraan takahuoneesta.

Sakari Nupponen

Valtatie 3 kulkee nykyään Hämeenlinnan ali, kuten hyvin tiedetään. Liikaa kaasua ei kuitenkaan kannata painaa, koska tunnelissa on 80:n rajoitus. Kaasujalalta kannattaa hellittää erityisesti seuraavassa Tiiriön risteyksessä, missä erkanee kantatie 57 Pälkäneelle.

Olisihan siinä vaikka mitä pyydyksiä, mutta alle kolmen kilometrin ja tasan kolmen minuutin päässä odottaa ”kaurismäkeläinen” herkkukeidas, josta ei ulkoa arvaisi, mitä se on syönyt sisäänsä. Se on Katinalan Lihakauppa.

20171020_125249
Kauppa palvelee niin kantatien kulkijoita kuin Katinalan asukkaita, joista osa tulee jalan.

Vuosia sitten ensimmäisellä käynnillä se oli vielä koruttomampi kuin nyt. Silloin artikkeleiden määrä oli tuskin sataa, mutta tarpeet se tyydytti paremmin kuin joku 5000:n tai 15000:n eri tuotteen jättimarketti.

Nyt pääovesta oikealla avautuu myös leipomo ja pullapuoti, ja hyllyillä on kasvanut muiden pientuottajien sortimentti. Mukaan tarttui tällä kertaa myös pälkäneläistä juustoa josta tuonnempana.

20171020_130405
Parhaat herkut ovat irtotavaraa. Tuoretta. Ei pakettiin ahdistettua.

Vaikea valinta, kun tiskissä on vaikka mitä. Haluaisia kokeilla. Silmät söisi, jalat kantaisi, mutta maha ei vedä, sanoisin vanhaa sanontaa vääristellen. Kassiin sujahtivat ylikypsä kinkku leveällä silavalla ja karsinogeenisella pikimustalla pinnalla, norminakit, tuore jauheliha ja talon oma metwursti.

20171020_130132
Valinnan vaikeus.

Onneksi tuli mukaan metwursti. Kotona kiitettiin. Makkaroita laistava rouvakin oli siitä ihan täpinöissä. Otimme tavallista. Tarjon olisi ollut myös valkosipuli- ja pippuriversio. 200 grammaa ohuenohueksi siivutettuna näyttää isolta pinolta, mutta kauankos se kestää, kun siinä ei ole kantanut kotiinsa vettä.

20171020_134122
Kolmostie jo kotiin päin.

Katinalan lihakauppa ei ole lajinsa ainoa. Suomen liityttyä EU:hun ja jo ennen sitä syntyi maatilamyymälöitä eri puolille Suomea. Ne vain pitää tietää:

Samaisen kantatien 57:n varrella Pälkäneen Laitikkalassa löytyvä Kesänmaku eli Katajan Liha avasi ovensa jälleen tänään (24.11.) pidettyään paussia kesän jälkeen ja  palvelee taas jouluaaton aaton aattoon. Makukylä Laitikkala onkin syy ajaa Tampereelle Pälkäneen kautta eikä vain paahtaa valtatie 3:a.

kataja
Kesänmaku joskus kesällä.

Kesänmaku palvelee nyt pe-la-su ja myy muun muassa saman kylän Heikkilän juustoja ja muita pientuottajien tuotteita. Rönnvikin viinitila myymälöineen on auki perjantaisin ja lauantaisin. Olisi varmaan sunnuntainakin, mutta kun sääntö-Suomi kieltää ulosmyynnin muulloin kun monopoli-Alko on auki.  Kesäisin tällä kantatien muutaman kilometrin herkkusuoralla palvelee myös Suttisen marjatila.

Viimeksi kun poikkesimme sinne se toimi näin: esillä olivat vatut ja muut marjat, kurkut, maissit ja kaalit, mutta ketään ei ollut paikalla, joten raha kilahtivat lippaaseen ja kirjaan merkintä mitä tuli mukaan. Luottamuskauppaa.