Lähiruokaa lähinaapurissa – emme päätyneet sattumalta samaan paikkaan

Resized_20170331_185602_4671
Juurevat juurekset, aina tuoreet yrtit, juusto, riista, myös pikkukala haili ja vuohi…

Villitaimentartar, perunablinit, upotettu viiriäisenmuna ja ruohosipulikreemi sekä ”vuohi yrttitarhassa” ja kaiken päälle paahdettu pavlova minulle:

Sakari Nupponen

Helsingistä Tallinnaan on matkaa vain 80 kilometriä, mutta harva tulee ajatelleeksi virolaista ruokaa myös helsinkiläisten lähiruokana. Sen sijaan ”lähi” -käsitteen verhoon saatetaan kietoa 10 kertaa kauempaa tullut poro tai tuunattu Norjan lohi.

Virossa lähes kaikki on lähiruokaa – usein myös luomua – maa on niin pieni.

Aprillipäivän aattona illallistimme virolaisen mestarikokin Dmitri Haljukovin isännöimässä Restoran Crussa.  Sattumaltako palasimme päivälleen samaan kuin vuosi sitten? Päivällä oli väliä, mutta ei sattumalta: kokemus oli ollut niin hullaannuttava.

Resized_20170331_181853_1063
Tämä kuva oli otettu 31.3.2017, mutta mikään ei ollut muuttunut.

Ensikosketus – katse tai lause – on joskus paikan paras käyntikortti. Kun vuosi sitten astuin Viru-kadulta kyselemään pöytää ”josko olisi noin tunnin päästä”, ei niitä ollut sijaa majatalossa heti luvata. Nautiskellessani paikallista pienpanimo-olutta tiskin ääressä pöytä jo luvattiin. Kun sitten tunnin päästä saavuimme, plaseerausta oli tällä välin vielä kohennettu.

Luonnonmukaista keittiötaidetta on iso lupaus turistikadun varrella, mutta se pitää. Se piti vuosi sitten ja nytkin:

Naudanlihatartar virolaisesta herefordista perunatacossa, savukilohailimajo  sipulinversoinen oli nuorison makuun. Villitaimentartar ruohosipulikreemissä lisukkeenaan perunablinit ja viiriäisenmuna olisi saanut kalamiehet lusikoimaan annosta kupista enemmänkin. Pöytämme emännän kuningaskatkarapu kookoslastuinen taisi olla myönnytys nykyajan hömpötyksille.

Resized_20170331_192345_8795
Malja keittiölle ja sitten pääruokiin.

Pääruoat menivät tasan 3-3.

”Vuohi yrttitarhassa” oli kerännyt lautaselle vihreää papua, kevään luomusipulia ja yrttikimpun. Ylikypsä. Maukas. Mykistävä.

”Retro beefeater” eli paahdettu naudanfilee, helmisipulikastike, luuydin ja perunasurvos oli erinomainen. Tilaa jäi kuitenkin jälkiruoille, jotka virolaiset osaavat kuin luonnostaan.

20180403_151722
Uusi virolainen keittiö oli 100-vuotishanke.

Jälkiruoat ovat siis verissä heimoveljillämme ja yhdestä jälkiruoasta, tuli myös Toiduakadeemian (ruoka-akatemia) järjestämän yleisölle avoimen ”Viron uusi kansallisruoka” -kilpailun voittaja. Voittaja, muut finalistit ja akatemian suosikit on nyt pantu yksiin kansiin. Kun ostin kirjaa Viru Keskuksen Rahva Raamat -kirjakaupasta, myyjä puisteli päätään jäädessäni rupattelemaan kansikuvan ruoasta.

Kiitos samoin olisin sanonut minäkin, joskus.

Ruoka on nimittäin hapankaurakiisseliä, joka tunnettiin meillä ennen sotia Kannaksella ja Suomenlahden saarissa. Nyt sitä vaalivat evakot muun muassa Lahdessa.

Kilpailun voittanut Monika Uibo antoi harmaalle perinneruoalle uuden elämän värittämällä sen tyrnillä ja antamalle sille crème brûlée -tyylisen katteen. Jälkiruoan koko nimi on karamellikattega astelpajukaerakile ja kaeravahvel. (astelpaju = tyrni)

Pitääkö hapattaa, keittää ja tohottaa itse, vai saako tilattua jostain?, jää nähtäväksi.

20180401_163219
Suuret herkut ovat joskus yksinkertaisia. (terve = kokonainen)

Ruoka-akatemian pääkokkki Tarvo Kullam valitsi kirjaan sata reseptiä. BBQ-mestarin oma resepti alkaa neuvolla ”otetaan kokonainen kana”. Suomalaisten grillaillessa makkaroitaan virolaiset ottivat jo neuvostoaikana askelia eteenpäin lähemmäksi luolamiehen keittiötä. Virolaisessa grillissä ei sihise B-makkara.

20180401_163305
Tarvo Kullamin suitsukana kirjasta Tänapäevane Eesti köök.

Viron juhliessa 100-vuotista itsenäisyyttään Suomikin saa osansa. Esimerkiksi Hotelli Virussa on vielä tämän vuoden ajan erityinen Suomi-teema Suomi-aiheisine huoneineen. Tämä oli osa Virun omaa 45-vuotisjuhlaa. Viro taas viettää satasiaan helmikuuhun 2020 asti, jolloin tulee 100 vuotta sen oman Tarton rauhan solmimisesta.

20170505_155651
Edessä ylhäällä tunnetu suomalainen herkkusuu Kustaa Mannerheim.

Kun Viro uudelleenitsenäistyi 1991, moni kysyi, miten maa pärjää? Uhmakkain gastronomispoliittinen kommentti kuului: ”Sitten syömme vaikka perunankuoria”.

Olen maistanut niitä huippuravintolassa joskus 90-luvun puolivälissä. Todella hyviä.

Ja sitten vielä jotain palanpainikkeeksi:

20180401_143615
Viron vanhin pubi vuodesta 1993.

Toisena päivänä on hyvä poiketa Pikk-kadulta tänne. Viron vanhin pubi Hell Hunt (= lempeä susi) on toiminut vuodesta 1993. Se vain pysyy ja paranee. Raikas aamun avaus kello 12 alkaen on oman panimon Hele (= vaalea lager).

Voi Torremolinos! Paluu rikospaikalle

SONY DSC
Äiti 2017.

Tiina Vahtera

Saanko esitellä melkein 85-vuotiaan äitini, joka ei tykkäisi yhtään, jos tietäisi, että kuva on tässä. Mutta pakko, sillä tämä juttu kertoo paluusta rikospaikalle Torremolinosiin Espanjan Aurinkorannikolle 40 vuoden jälkeen.

Äiti on ihan viaton, minä ehkä en. Mutta rikokset ovat vanhentuneet, jos ne nyt edes rikoksia olivat. Nuoruuden hullutuksia.

SONY DSC
Olisikohan vanhemmillani ollut tämä hotelli? Kukaan ei muista.

Juttu on nimittäin niin, että äitini ja isäni ottivat minut mukaan matkalle Torremolinosiin vuonna 1978, kun olin juuri eronnut poikaystävästäni. Arvelivat, että olin onneton. En ollut, mutta mielelläni lähdin elämäni ensimmäiselle rantalomalle, parikymppisenä opiskelijana.

Vanhempani olivat varanneet pikkuveljeni kanssa hotellin ajat sitten ja minä pääsin viime tinkaan ihan eri hotelliin ihan eri puolelle kaupunkia. Oi ja voi!

Ajan tapaan minut yksin matkustavana sijoitettiin huoneseen  toisen yksinäisen kanssa. Silloin ei voi kuin toivoa. Loma-elokuvan Vatanen?

Voitin jättipotin. Minä! Sain kämppiksekseni helsinkiläistytön Vallilasta, Tainan. Aika paljon viipotettiin ja aika vähän oltiin hotelli Miamissa.

SONY DSC
Ostari näyttää patinoituneelta?

Olin viime tasan vuosi sitten Fuengirolassa työmatkalla. Äiti miehineen on vuokrannut sieltä jo useampana  sydäntalvena pariksi kuukaudeksi huoneiston.

Keksimme  lähteä  töideni päätteeksi tyttöporukalla Marbellaan.

Äitipä osaa yllättää! Päädyimme pyhiinvaellukselle, joopa joo, Torremolinosiin ajatuksena tsekata vanhat mestat. Hyppäsimme Fugessa päinvastaiseen suuntaan menevään junaan, 2,20 euroa per henki. Marbella on  niin… Marbella… ja Torremolinos  taas kovasti muodikas.

”Olikohan se meidän hotelli Los Elephantes? Varmaankin. Vai oliko se Playa del Inglesissä”, äiti pohti. Inglesissä Elephantes sittenkin oli, tähän päädyimme.

Joka tapauksessa vanhempieni ja pikkuveljeni hotelli oli jokin 1960-70-luvun kolossi Carihuelan rannalla, jos enää pystyssä.

”Siellä oli ihan karmeat sängyt ja jääkylmä allas. Olisiko ollut kaksi tähteä”, äiti muisteli.

Minä muistin hotellini nimen hyvin, kun jouduin sen viimeisenä aamuna epämääräisiltä jatkoilta saapuessani sopertamaan taksikuskille, että ehdin kentälle muiden mukaan. Olikin jo odotettu.

Kämppikseni kanssa vietimme fiksusti viimeisen päivän biitsillä nuorten miesten seurassa Piña Coladaa ja Cuba Libreä vuorovedolla lipittäen. Rondan tippukiviluolat ja Mijakset oli kuljettu kiltisti perheen kanssa.

SONY DSC
Tämä ranta se ehkä oli. Rommikola virtasi.

Rantareissu kesti kahdeksan tuntia, eikä siitä ole kuvia. Vaikka olisikin, en tähän laittaisi. Vesikelloja yltympäriinsä, kulmakarvoissa, nenässä, otsassa, niskassa, hartioissa jne.

Vain pöljä käyttää etelässä aurinkorasvaa, eihän sitä muuten rusketu. Korostan, että vuosi oli 1978.

SONY DSC
Siistimmät bileet vm 2017.

Isäni tokaisi, kun kurvasin viime tipassa passijonoon palaneena ja krapulaisena, että meidän Tiina se hyppäsi lentävään koneeseen. Ja oli osapuilleen oikeassa. Onneksi passi oli vanhemmillani.

Isä menehtyi syöpään puolitoista vuotta reissun jälkeen. Tämä oli viimeinen yhteinen.

Jos  40 vuotta sitten juotiin väkijuomia urakalla nuorisoporukalla, nyt emme tehneet niin äidin kanssa, kuten emme muutenkaan.

Nautimme rantaravintolassa lempeät kanavartaat, jotka huuhtelimme alas tilkalla rosadaa, ja ylhäällä uudessa kaupungissa joimme kahvit valtaisan kakunpalan kera. Asettuivat sokerit kohdilleen.

Kyllähän vanhemmat  viimeisen illan seikkailuni arvasivat tai ainakin haistoivat silloin kauan sitten. Ei se haitannut. He eivät koskaan tuominneet eivätkä räyhänneet. Oikeastaan mistään.

Isä oli elämän evakko,  merilläkin seilannut ihminen, ja äiti on luonteeltaan erityisen hienotunteinen. Olen tullut isääni.

SONY DSC
Tämmöistä.

Äidin kanssa käppäilimme ja ihmettelimme, ettei jyrkkiä portaita ollut silloin ennen. Oliko edes juna-asemaa? Kumpikaan ei muistanut.

SONY DSC
Harvinainen Torre-perspektiivi.

Erittäin nuorekas äitini on myös poikkeuksellisen hyväkuntoinen. Hän oli loukannut jalkansa jouluaattona rotvalliin ja se oli ollut turvoksissa monta viikkoa. Turvonneella koivella tämä yli kasikymppinen kuitenkin liiteli pitkin Torren katuja ja rappusia.

SONY DSC
Äiti on tuo oikeanpuoleinen selkä tänne päin.

Lähdimme päätä pahkaa äiti-tytär -reissulle, eikä niin totta vie käy monesti. Palasimme vielä valoisan aikaan takaisin Fuengirolaan, joka ei muuten ole nykyään hullumpi paikka ollenkaan.

SONY DSC
Että tämä tekee ihmiselle hyvää näillä Suomen tammikuun keleillä.
SONY DSC
Tämä myös.

Pikavisiittimme oli todella vaivan, eli noin vartin junamatkan, väärtti. Saatoimme eksyä hiukan laitakaupungille, mutta mitä siitä. Google-karttoja ei tarvita, kun voi elekielellä  ja spanglishiksi kysellä tietä muilta kulkijoilta.

Erityisen ystävällisiä ja söpöjä olivat vilkkusilmäiset poliisit. Jo silloin 40 vuotta sitten.

Enempää en kerro.

SONY DSC