Hrrrrrveän hyvää joulua Kanarialta!

Tiina Vahtera

Kollega kyseli, millainen sää mahtaa olla Kanarialla marras-joulukuussa. Oma kokemukseni kertoo, että tällainen:

lanzarotepää2Tunnelma on tallennettu filmille ja skannattu valokuvasta. Se on myös jokusen vuoden vanha, mutta näyttää mielestäni hienosti, että eipä haittaa, vaikka vettä tulee vaakasuoraan ja ollaan kauan säästetyllä aurinkolomalla.

Naurattaa vieläkin.

Valitsimme matkakohteemme tietysti hinnan mukaan. Olin ollut jo vuoden töissä äitiyslomani jälkeen, mutta se oli raskas vuosi. Vuorotyötä molemmilla, kolme alle kymmenvuotiasta. Tauko tuli tarpeeseen.

Joulun alla matkat ovat tuhansia euroja halvempia kuin jouluna, varsinkin kun näin isolla porukalla resuaa.  Tuo pienin pötkö, nyt jo porukan pisin, meni vielä koneessa ilman omaa paikkaa ja siis ilmaiseksi. Se ei ollut kenellekään kivaa. Ei myöskään kanssamatkustajille.

Olen aina tykännyt Kanariasta, vaikka sitä nirppanokkaisesti mollataan. Matkakohteena se on mainettaan parempi.

Valitsimme saaren, joka ei ollut meille ennestään tuttu, tulivuorisaari Lanzaroten. Se on Kanarian pohjoisin saari. Majoitus oli  huoneistohotellissa, mikä perhematkailussa onkin järkevintä.

Pihistelimme silti liikaa. Kolmen tähden hotelli oli kaukana, rattaiden kannalta hankala ja sen ainoa huvitus, uima-allas, jääkylmä. Olisi pitänyt pistää pari hunttia lisää, mietimme, kun taivalsimme vesisateessa ohi mukavalta näyttävien perhehotellien. Lapset telmivät katetuissa lämmitetyissä altaissa.

Ensimmäinen päivä pääkaupunki Puerto del Carmenissa oli ihana! Aurinko paistoi täysillä. Lapset touhusivat mustahiekkaisella rannalla. Aioimme ottaa ”huomenna” joulukorttikuvat biitsiltä tonttulakit päässä. Nekin olimme raahanneet varmuuden vuoksi mukaan.

Viime vuosikymmenellä ihmisilla oli vielä tapana lähettää jouluksi lämpimät terveiset meidän perheeltä jostain kateutta herättävästä kohteesta.

Aamu valkeni, tai oikeastaan ei valjennut. Satoi vettä vaakasuoraan. Myrskysi.  Lämpötila oli 14 astetta, veden ei ehkä sitäkään. Menimme kuitenkin ottamaan ne joulukorttikuvat, koska samaa luvattiin koko loman ajaksi.

lanzarotepää1
Hauskaa joulua auringosta!

Ei se hääppöistä ollut, mutta lasten kanssa ei silti jouda sureksimaan. Tekemistä ja puljaamista piisasi, vaikka ei uitu eikä rusketuttu. Kohokohta oli bussiajelu Timanfayan hurjassa kansallispuistossa, joka muuttui laava-aavikoksi jättimäisissä tulivuorenpurkauksissa yli 200 vuotta sitten.

Muksuista oli hauskaa syödä suoraan maaperän uumenista nousevalla tulella valmistettua ruokaa.

Palasimme koti-Suomeen itsenäisyyspäivän yönä, yhtä valkoisina kuin lähteissäkin. Satoi valtavia jalkarättejä. Liikenne oli täysin jumissa, taksit Linnan juhlien ajossa.

Nyt jo naurattaa.

tupu
Kotiin palatessa vesimyrsky oli muuttunut lumeksi.

 

Sää voi olla mitä vaan

Kanariansaarilla sää voi olla marras-joulukuussa millainen vain, mutta lunta ei ehkä sentään…. Katso osviittaa tästä.

Kaikkein varmimmin on aurinkoista Teneriffan eteläosassa Playa de las Americasissa ja Gran Canarian Playa del Inglesissä.

Oma suosikkini on Puerto de la Cruz Teneriffan pohjoisosassa. Se on oikea, vehreä kaupunki, jossa sää on epävarma. Olen viettänyt yhden joulunseudun Puertossa nauttien kahden viikon taukoamattomasta auringonpaisteesta.

Mutta se oli vielä neiti-ihmisenä kulkiessani.

 

Kolmostien makkaralenkki ja kantatie 57:n herkkusuora

20171020_130325
Omia tuotteita suoraan takahuoneesta.

Sakari Nupponen

Valtatie 3 kulkee nykyään Hämeenlinnan ali, kuten hyvin tiedetään. Liikaa kaasua ei kuitenkaan kannata painaa, koska tunnelissa on 80:n rajoitus. Kaasujalalta kannattaa hellittää erityisesti seuraavassa Tiiriön risteyksessä, missä erkanee kantatie 57 Pälkäneelle.

Olisihan siinä vaikka mitä pyydyksiä, mutta alle kolmen kilometrin ja tasan kolmen minuutin päässä odottaa ”kaurismäkeläinen” herkkukeidas, josta ei ulkoa arvaisi, mitä se on syönyt sisäänsä. Se on Katinalan Lihakauppa.

20171020_125249
Kauppa palvelee niin kantatien kulkijoita kuin Katinalan asukkaita, joista osa tulee jalan.

Vuosia sitten ensimmäisellä käynnillä se oli vielä koruttomampi kuin nyt. Silloin artikkeleiden määrä oli tuskin sataa, mutta tarpeet se tyydytti paremmin kuin joku 5000:n tai 15000:n eri tuotteen jättimarketti.

Nyt pääovesta oikealla avautuu myös leipomo ja pullapuoti, ja hyllyillä on kasvanut muiden pientuottajien sortimentti. Mukaan tarttui tällä kertaa myös pälkäneläistä juustoa josta tuonnempana.

20171020_130405
Parhaat herkut ovat irtotavaraa. Tuoretta. Ei pakettiin ahdistettua.

Vaikea valinta, kun tiskissä on vaikka mitä. Haluaisia kokeilla. Silmät söisi, jalat kantaisi, mutta maha ei vedä, sanoisin vanhaa sanontaa vääristellen. Kassiin sujahtivat ylikypsä kinkku leveällä silavalla ja karsinogeenisella pikimustalla pinnalla, norminakit, tuore jauheliha ja talon oma metwursti.

20171020_130132
Valinnan vaikeus.

Onneksi tuli mukaan metwursti. Kotona kiitettiin. Makkaroita laistava rouvakin oli siitä ihan täpinöissä. Otimme tavallista. Tarjon olisi ollut myös valkosipuli- ja pippuriversio. 200 grammaa ohuenohueksi siivutettuna näyttää isolta pinolta, mutta kauankos se kestää, kun siinä ei ole kantanut kotiinsa vettä.

20171020_134122
Kolmostie jo kotiin päin.

Katinalan lihakauppa ei ole lajinsa ainoa. Suomen liityttyä EU:hun ja jo ennen sitä syntyi maatilamyymälöitä eri puolille Suomea. Ne vain pitää tietää:

Samaisen kantatien 57:n varrella Pälkäneen Laitikkalassa löytyvä Kesänmaku eli Katajan Liha avasi ovensa jälleen tänään (24.11.) pidettyään paussia kesän jälkeen ja  palvelee taas jouluaaton aaton aattoon. Makukylä Laitikkala onkin syy ajaa Tampereelle Pälkäneen kautta eikä vain paahtaa valtatie 3:a.

kataja
Kesänmaku joskus kesällä.

Kesänmaku palvelee nyt pe-la-su ja myy muun muassa saman kylän Heikkilän juustoja ja muita pientuottajien tuotteita. Rönnvikin viinitila myymälöineen on auki perjantaisin ja lauantaisin. Olisi varmaan sunnuntainakin, mutta kun sääntö-Suomi kieltää ulosmyynnin muulloin kun monopoli-Alko on auki.  Kesäisin tällä kantatien muutaman kilometrin herkkusuoralla palvelee myös Suttisen marjatila.

Viimeksi kun poikkesimme sinne se toimi näin: esillä olivat vatut ja muut marjat, kurkut, maissit ja kaalit, mutta ketään ei ollut paikalla, joten raha kilahtivat lippaaseen ja kirjaan merkintä mitä tuli mukaan. Luottamuskauppaa.

 

 

Silja ja mä – oi näitä vuosia!

 

Silja ja me. Operalla Visbyssä. Sairaan kylmä heinäkuun päivä, mutta hieno reissu.

Tiina Vahtera

Silja Line juhli Siljan nimipäivänä 22. marraskuuta 60 vuotistaivaltaan. Onnea! Olemme varttuneet melkein samaa tahtia, paitsi että minä olen paaaljon nuorempi. Vaikka en huomattavasti nuorempi olisikaan, en sitä tässä tunnustaisi.

Siljalla ja perheelläni on  pitkä suhde.  Tykkäämme Ruotsista jollain kummallisella tavalla. No, Tallinnastakin kyllä. 

Molempi parempi.

Laivayhtiöiden suhteen olemme molempiruokaisia, mutta nyt on Siljan päivä. Muuten, kun minua kastettiin jokunen vuosi sitten, vanhemmillani oli nimivaihtoehtoina Tiinan ohella Jaana, Leena tai Päivi. Näin kertoo vauvakirjani. Sain tämän nimen, kuten melko moni muukin sukupolveni edustaja.

Silja sai nimensä F.E. Sillanpään romaanin Silja – nuorena nukkunut -romaanin mukaan. Jack Witikka ohjasi samannimisen elokuvan vuonna 1956. Se oli Silja Linen syntyessä 1957 vielä tuoreessa muistissa.

Mutta matkaan. Muistijäljet vuosien varrelta saattavat horjahdella. Pääpiirteissään yhteinen taipaleemme on mennyt näin:

Humputteluvuodet

Silvia Regina (Siljalla 1981-1991) oli ensimmäinen Silja-laiva, jonka itse muistan hyvin. 1980-luvun  opiskeluvuonna meidän piti ystäväni  kanssa mennä yhdessä Silvia Reginalle kesätöihin, mutta kohtalo päätti toisin. Jouduin jäämään maihin. Kaverilleni kesä oli työntäyteinen ja hillitön: duunia pikkutunneille, sen jälkeen henksun bailut ja samoilla silmillä aamiaista kattamaan. Nuorena jaksaa.

Silvia Regina oli aikansa muhkeimpia autolauttoja. Sen kastoi tietenkin Ruotsin kuningatar Silvia. Nykyään laivan nimi on Stena Saga ja se seilaa Tanskan ja Norjan välillä.

Opiskeluaikana ja hiukan sen jälkeen humputtelu oli pääsyy lähteä laivalle. Käytin Turun-linjaa kun menin kesätöihin Turun Sanomiin. Laivoista muistan sen, että aina mentiin kansipaikalla. KANSIPAIKALLA!

Alkomahooli ostettiin tax freesta. Perillä Tukholmassa juoma lorotettiin tiiviisiin filmipurkkeihin (kyllä, kameroissa oli ennen filmi, joka ei saanut valottua).  Stockiksen ravintoloissa oli satumaisen kallista. Niinpä Fanta lantrattiin filmipurkkijuomalla. Halvaksi tuli, ja humalaiseksi.

Ruotsi on toisaalla, mutta sinne pääsee laivalla.

Lapsiperheen hupireissut

Silja Serenade (1990-) & Silja Symphony (1991-): Kaikille tutut, täydellisesti rempatut valkeat jättiläiset Oympiaterminaalissa. ”Meidän äiti haluaa aina commodore-hyttiin”. Pitää paikkansa, koska olen iän myötä tullut pikkuisen kermapersiiksi. Kansipaikka on vaihtunut sujuvasti hytin, alkovin ja parvekkeen luokkaan. Kallistahan se on, niin että ei monta kertaa vuodessa.

Vuosi on kuopuksen ratasolemuksesta päätellen 2000.

Reissut kävivät überdyrbariksi, sillä lapset solahtivat loistavasti kermapeffaisuuden maailmaan. He halusivat aina syödä  Happy Lobsterissa kalleimman ja parhaan, äyriäisvadin. Haluaisivat vieläkin, mutta joutuisivat nyt maksamaan itse.

Opiskeleva tytär matkustaa pari kertaa vuodessa kaveriporukalla Tukholmaan. Eivät kuulemma  syö äyriäisvatia.

Ihan ensimmäinen risteily viidestään tehtiin kuopuksen ollessa kolme viikkoa vanha. Hän matkusti syntymätodistuksella. Olimme yötä Ariadnessa Värtanin satamassa. Kaikki oli uutta ja ihanaa!

Junibacken koluttiin, kuten monta kertaa sen jälkeenkin. Pieni mies nukkui isänsä sylissä.

Ruotsissa nauretaan ruotsalaisuudelle. Lempeästi. Värtanin satamassa on asiallinen varoitus.
Värtanista metrolla keskustaan. Rakkaudella Tukholma.

Silja Opera (2002-2004): Kovan onnen ooppera, josta tällä nimellä on vain hyviä muistoja. Kävimme lasten kanssa kesälomareissulla Visbyssä. Oli järkyttävän kylmää, mutta uima-allas lasikuvun alla korvasi kaiken. Kneippbyssä ja Villa Villekullassa oli niin holotna, ettei kukaan kolmesta sankarista uskaltanut vesiliukumäkiin ja se on ihme.

Pikkuisen paleltaa pikkuista.

Raskasta työtä ja salarakkautta

Sally Albatross (1992-94):  4. maaliskuuta 1994 oli perjantai, tietenkin. Töissä Ilta-Sanomissa meillä oli tapana sanoa, että kaikki isot uutiset sattuvat perjantaisin. Emme vielä tienneet mitä tapahtuu keskiviikkoisena syksy-yönä 28.9. samana vuonna.

Estonia upposi. Estonia kulki 1990-91 Siljan omistuksessa nimellä Silja Star, mutta en sillä matkustanut.

Tallinnasta tullut Albatross karahti siis maaliskuussa kiville Porkkalan edustalla, mutta onneksi kaikki ihmiset saatiin turvaan. Jälkipuintia käytiin pitkään ja hartaasti.

Vivahteikas alus ilmestyi  vesille muun muassa Silja Operana, josta edellä. Sen todennäköiset eläkevuodet kuluvat Kuubassa nimellä Celestyal Crystal.

Silja Europa (1993-): Huh huh! Mitähän hänestä kirjoittaisin.

Muistattehan kylmäävän hätäsanoman: Silja Europa… Estonia… Silja Europa…  todella pahalta näyttää nyt tässä kyllä.

Ensikosketukseni laivaan oli tuon synkeän syysyön jälkeen 1994. Estonian pelastustöitä merellä johtanut kippari Esa Mäkelä ohjasi Turun-linjalla olleen aluksen Helsinkiin. Mukana oli myös seitsemän pelastunutta. Pääsin haastattelemaan Mäkelää heti onnettomuuden jälkeen.

Haastattelukasetti on minulla vieläkin jossain, mutta ei purkulaitetta. Mäkelä on karismaattisin työkontaktini ikinä ja työkeikka kaikkein koskettavin.

Europalla olen ollut sittemmin monesti. Telakalla Muugassa, kun se rakennettiin uudelleen, Iskelmäristeilyllä iskemässä juttua Einistä, Markku Arosta ja tanssikansasta.

Europa risteilee Suomenlahdella yhä.

Estonian uppoamisyönä ja varhain aamulla pelastushelikopterit laskeutuivat tälle paikalle Silja Europan peräkannella.

Wasa Queen (1993-2000): Tämä se vasta oli laiva! Herra Marsin kanssa teimme sillä salaperäisen  matkan Tallinnaan 1996 vielä salarakkaina ollessamme. Suhteemme ei siis ollut julkinen, mutta matkan jälkeen siitä tuli.

Rakkautemme alus on romutettu, mutta me sinnittelemme vielä.

Wasa Queen seilasi vielä, kun perheemme kasvoi. Maailman pienimmällä Pololla matkustettiin. Kukaan ei sellaiseen enää ryhtyisi.

Paluu Wasa Queenille…

Finnjet (1989-2006): Aikanaan maailman suurimman ja nopeimman autolautan historia vaatii ainakin 20 000 kirjoitusmerkkiä tullakseen selvitetyksi. En ryhdy tässä; tein historiajutun Finnjetistä 2007, kun se täytti 30 vuotta. 40-vuotispäiväänsä aikansa superjulkkis ei nähnyt.

Se vietiin häpeällisesti kuolemaan samaan paikkaan kuin Wasa Queen, Intian Alangiin. Vuosi oli 2008.

Finnjet rakennettiin Helsingin ja Travemünden väliseen liikenteeseen. En käynyt sillä Saksassa, mutta Tallinnassa kävin, herrajjestas sentään.

Vietimme päivälleen samanikäisen ystäväni kanssa yhteiset synttärit Tallinnassa vuonna jotain. Minkä lie ruokamyrkytyksen reissulta sain, mutta makasin hytissä vaikeroiden koko paluumatkan. Ehkä se ei ollut se ruoka. Hei vaan, Raija!

Ei missään nimessä kuvia.

Ahvenanmaakin on tosi kiva!

Serellä ja Sympalla on menty monet, monet työreissut. Jari Sillanpää oli ennen kuninkuuttaan Symphonylla baarimikkona ja keksi omien sanojensa mukaan salmiakkikossun. Näissä merkeissä ei tavattu, muissa kyllä.

Ikuisesti on mieleeni jäänyt joulukuinen duunireissu. Samalle päivälle sattui Nobel-palkintojen jako. Olimme liikkeellä loistoporukalla, matkanjohtajanamme ihana Lennu Lahdenperä.

Alkoi sataa lumiräntää. Liikenne puuroutui, metro oli jostain syystä pois päältä, meillä kiire. Taksit olivat Nobel-ajossa, busseja ei kuulunut. Kello tikitti.

Lennu komensi: ”Naiset, kävelkää!” ja asettui jonon johtajaksi. Niin kipitimme keskustasta Värtahamniin (4 km) lumirännässä nappaskengissä ja piikkareissa. Siltaa oltiin veivaamassa pois, kun hyppäsimme kyytiin.

Menimme suoraan viinibaariin.

Sere ja Symppa ovat suosikkejani edelleen. Silja on osa Tallink Siljaa, mutta näillä hyljepiippuisilla on suomalainen henkilökunta. He ovat olleet laivoilla aina.

On kuin kotiin tulisi.

Ennen oli ennen…

…ja nyt on nyt. Kuvat ovat raameissa vessan seinällä. Siitä epätarkkuus.

 

Kalle Palander ja Riina-Maija avaavat täällä taas kesällä

IMG_3055
Idylli Itä-Virossa.

Sakari Nupponen

Siitä on vierähtänyt jo puoli vuotta. Suvi oli kukkeimmillaan, kun kaarsimme Viron korkeimman putouksen, Valasten, rantatörmältä Ontikan kartanon pihaan. Kutkutti.

Edellisen kerran olimme käyneet näissä maisemissa Maidellin sukuseuran kanssa 2003. (Kuulun karjalaisen Elsa-mummoni puolelta tähän sukuun.) Silloin olimme yötä sangen vaatimattomassa pihapiirin väentuvassa. Kartanon maita ja rakennuksia tutkaillessamme tuumimme – mukana oli myös rakennusalan ammattilaisia – kukahan tämänkin ottaa ristikseen?

Kalle ja Riina-Maija Palander sen olivat tehneet 2011, ja nyt saimme kuulla värikkään tarinan. Meidät ystävällisesti vastaanottanut emäntä ei säästellyt sanojaan kuvaillessaan taistelua byrokratian kanssa tässä suojelukohteessa. Myöhäisklassista tyyliä edustava päärakennus on vuodelta 1855.

IMG_3051
Päärakennuksen remontti on tässä vaiheessa 2017 eikä etene.

Päärakennuksen remontti on nyt pysähtynyt nieltyään aimo summan rahaa. Talo ei kuitenkaan ole tyhjän panttina. Siellä on ollut taidenäyttelyitä ja jopa kesäteatteri! Lisäksi esillä on huippulaskijan (viroksi: mäesuusaäss) esineistöä.

IMG_3049
Päätalossa on myös nykyisestä isännästä kertova näyttely.

Kävin muutama viikko sitten Lääne-Virumaalla – siis naapurimaakunnassa. Siellä kuulin kyliltä, että kyllä se Ontika nyt meni kiinni ihan kokonaan. Virolaiset ovat kenties joskus vielä suomalaisempia kuin me suomalaiset ja mielellään kertovat naapureista – tässä tapauksessa naapurimaakunnan Ida-Virumaan yhdestä eniten julkisuutta saaneesta majoituspaikasta, Hotell Kallesta.

Eikun ottamaan yhteyttä emäntään ja tässä hänen vastauksensa:

”Hotelli on kiinni aina talvisin ja kesällä auki. Ensi kesälle myymme vain ryhmille – näillä näkymin niin päivävisiittejä kuin myös yöpymispaketteja.”

Siis meikäläisten kaltaiset seurueet kyllä!

IMG_3048
Riina-Maija Palander emännöi Hotell Kallen vieraita ensi kesänäkin.
IMG_3054
Hevostalli on kunnossa.
IMG_3044
Päärakennus on ulkoa samassa kunnossa kuin 2003.

Ja mitä muuta me näimme, kun matkasimme pitemmälle itään:

Mihin katosi koko Narvan kaupunki?

Herkkumatka Narvaan, kaksi sikahyvää vinkkiä

Lisää tietoa Viron kartanoista eli moisioista saa täältä:

Viron kartanot -portaali

 

 

Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen… Tallinnasta tulee kolme kirjaa

20171108_161148 (1).jpg
Näytteitä nyky-Virun keittiöstä.

Sakari Nupponen

Neukkuaikaan tässä sijaitsi ”Punainen baari”. Varsinaista nimeä sillä ei ollut, mutta se vain oli punainen ja toimi ruplilla. Ennallaan on maisema Tammsaaren puistoon.

Viru täytti toukokuussa 45 vuotta ja nyt keskiviikkona se julkaisi 45 suomalaisen parhaat vinkit Tallinnaan.

20171108_142343
A-terminaalissa muistutetaan UKK:n ansioista maidemme välisten suhteiden parantajana.

Kiitos Urho Kaleva Kekkosen laivaliikenne maidemme välillä alkoi 1965. Se oli ollut jäissä 40 vuotta. Tätä suomalainen shoppailija ei voi ymmärtää 2017.

Laivaliikenteen alku oli myös hotellirakentamisen alku: Tallinnaan nousi Inturistin Viru-hotelli, joka on nykyään tuttavallisesti Sokos-hotelli. Montako suomalaista on siellä yöpynyt? Vaikea laskea, kun joskus suomalaisuusaste on ollut yli 90 prosenttia ja joskus 0 prosenttia. Jälkimmäinen luku lienee tammikuulta ja 1980-luvulta, kun ainoa laivayhteys eli Georg Ots oli telakalla.

Ehkä meitä on käynyt siellä runsaat 2,5 miljoonaa, pelkkää matematiikkaa: 50 prosentin osuudella ja kolmen päivän keskimääräisellä yöpymisellä laskettuna.

20171108_161801
Suurlähettiläs Kirsti Narinen oli päätähtiä Virun juhlaillassa.

Suurlähettiläs Kirsti Narinen vie uutuuskirjassa vieraansa mieluusti ulkoilmamuseoon (”Viron Seurasaareen”) sekä Pyhän Jaakobin kirkkoon, joka on ainoa nyky-Viron aikana rakennettu moderni luterilainen kirkko sekä Suomenpoikien hautausmaalle. Jaa kenen? He olivat niitä tuhansia vapaaehtoisia, jotka taistelivat Suomessa ja olivat ottamassa vastaan sitä kaikkein kovinta eli Neuvostoliiton suurhyökkäystä kesällä 1944. Suomenpoikia on Virossa enää noin 40.

Vieraansa Narinen käyttäisi syömässä  Noassa Viimsin niemellä. Sekin on kaupungin ulkopuolella.

Tallinna on siis muutakin kuin satama ja Raatihuoneentori.

Peep Ehasalun ja Jussi-Pekka Aukian Polkuja ja mansikkapaikkoja -kirja sekä sen 45 tarinaa julkaistaan Martin markkinoilla Helsingin Kaapelitehtaalla 18.-19.11. Tuoreeltaan painosta tulevat – tuskin muste kuivunut – myös Tapio Mäkeläisen Tapion matkassa Tallinnaan ja Jari P. Havian toimittama historiakatsaus Virosta ja Suomesta sekä maiden välisistä suhteista. Yhtenä erikoisimpana lukuna siinä on Suomeen haudatut virolaiset – mm. J.K. Paasikiven siilitukkaa ajanut parturi.

20171108_161108
Malja Virolle Virussa.

 

Malediiveilla tuli huono omatunto

Tiina Vahtera

malediivitpää2
Maata näkyvissä, mutta kuinka kauan?

Hyvää maailman ilmastokokousta jälleen, hyvät  ja huonot ihmiset!

Olen tavallisen huoleton reissaaja, mutta välilasku Malediiveille  Intian valtamerelle sai meikäläisenkin omantunnon jyskyttämään.

Malediivit on maailman matalin oikea maa, korkeimmalta kohdaltaan vain 2,4 metriä,  ja uppoamassa mereen kuten Kiribatikin Tyynellämerellä. Toivottavasti viisaat päättäjät estävät todennäköisen kehityksen ennen kuin valtion lähes 1200 saarta ja atollia huuhtoutuu kirkkaansinisiin aaltoihin.

Olin työmatkalla Helsingistä Dubain kautta Sri Lankalle. Samalla keikalla luottokorttini kopioitiin, tarinan löydät täältä.

emirates
Maailman hienoimpiin ja vauraimpiin kuuluva lentoyhtiö liiteli lähes tyhjällä koneella.

Valtava  Emiratesin koneenrohjake nosti ilmaan kourallisen matkustajia. Oli kyllä väljää ja hienoa.  Ihan törkeän väljää. Katsokaa nyt alla olevaa kuvaa: muutama hassu tyyppi polttamassa ilmaan tonneittan kerosiinia lokoisalla matkallaan yli smaragdinvärisen meren.

Minä mukana.

malediivitkone
Lokoisaa oli.

Välilasku oli Malessa, Malediivien pääkaupungissa. Yläilmoista näkyi, mistä on kysymys: pienenpieniä hyttysenkakkoja meri täynnä, ja yhdelle niistä olimme tulossa tämän konehirviön kanssa.

malediivitatolli
Yläilmoista näkyi tuhansia kärpäsenkakkoja. Nyt ollaan jo aika lähellä.

Kentällä  tuntui konkreettisesti se, että Malediivit on TODELLA matala. Se on matalampi kuin pahus soikoon rotvallin reuna kotikaupunginosassani. Tsunamin aallot pyyhkäisivät Malediivien yli vieden mennessään lähes sata ihmistä 13 vuotta sitten.

Kone viipyi maassa ehkä pari tuntia. Tekninen välilasku se tuskin oli, sillä etäisyys Dubain ja Sri Lankan pääkaupungin Colombon välillä on 3300 kilometriä. Linnuntietä. Tankkausta ei ainakaan tarvittu.

Kyydistä jäi muutama ihminen, mukaan nousi jokunen. Ihan reittilento siis.

malediivitmatala
On se matala.

En muista montako kertaa elämässäni olen lentänyt, satoja, mutta muutaman kerran olen luvannut maksaa päästömaksun. Olen tehnyt niin vain kerran, ja se oli tämän lennon jälkeen. Omatunto ei kauheasti puhdistunut.

Pitää ryhdistäytyä, jos tässä vielä joskus lennellään.

Laske paljonko kulutat

Voit arvioida ilmaan huruuttamasi pahan päästölaskureiden avulla. Millä laskurilla sen teet, onkin jo kinastelun aihe.

Rantapallo vertaili muutama vuosi sitten ekologisen jalanjäljen mittareita. Lukaise juttu ja tee oma arviosi.

Greenseat-sivuston laskurin arvion mukaan hiilijalanjälkeni Dubaista Colomboon maksaisi noin 7 euroa. Seitsemän euroa!

En muista mitä maksoin seitsemän vuotta sitten,  mutta edestakaisen matkan Helsinki – Dubai – Male  – Colombo  – Dubai  – Helsinki unohdin maksaa. On pirun vaikeaa olla hyvä ihminen.malediivitpää

 

 

Joulukinkku pikkupossusta eli kuubalainen serenadi

Sakari Nupponen

Miten voi K-supermarketista lentää ajatus Karibialle Kuubaan? Mainiosti!

Ylläolevissa kuvissa ollaan tietenkin Kuubassa melkein päivälleen 11 kuukautta sitten.

Lähikaupan lihatiskiin oli taasen ilmestynyt kypsä joulukinkku. Se on ollut pyhäinpäivän hitti jo vuosien vuosien ajan. En voinut vastustaa kiusausta. Kylmää ja harmaasuolattua.

Kuuba on toista maata. Siellä possu syödään punakkana ja pönäkkänä, mutta pienenä. Ja kuumana. Se on kansallisruokaa, johon ei tietenkään kaikilla ole varaa. Vähäväkiset tyydyttävät valkuaistarpeensa kananmunilla, kanoilla ja kasvisruoalla.

20161205_192756
Siinä se on rapeapintainen kokonainen pikkupossun kinkku.

Kaikesta on pulaa paratiisisaarella, jota ovat riistänet peräjälkeen kolonialismi, kapitalismi ja sosialismi. Onneksi on myös tätä orastavaa yritteliäisyyttä. Yksi hipsteripaikka ei kuitenkaan kesää tee. Suurin ongelma on markkinat, ne eivät toimi. Suuri ongelma on myös tuontiruoka. Sokeriruokoon erikoistunut sosialistimaa ei kykene vieläkään ruokkimaan omaa kansaansa. Kansainväliset elintarvikejätit ovat vallanneet hyllyt.

 

 

20161205_201614
Ravintola löytyy osoitteesta Calle Aguacate No. 9.

Ravintolan nimi oli Al Carbon ja se oli viikon matkan aikana ainoa paikka, jossa teki mieli heittää hattua ilmaan ihan vaan kulinaarisesta riemusta. Ote oli nuorekkaan rento, mutta keittiö hyvin kunnianhimoinen ja samaan aikaan perinteitä kunnioittava.

20161205_192224
Lähiruoka on Havannassa harvinaisempaa kuin tuontiruoka. Al Carbon on poikkeus.

Täällä sai lähiruokaa – ei tuontiruokaa kuten hotellien ravintoloissa. Tuli kotoisa hyvänmielen olo. Kun istui tiskille, olisi kuin olisi istunut tiskille Helsingin Kaartinkaupungin Pastiksessa.

20161205_185419
Kalakeitto oli välimerellinen ja se todella maistui mereneläville.

Meillehän nämä hinnat olivat edullisia, mutta tavalliselle kuubalaiselle tähtitieteellisiä. Etsimme paikan, koska olimme kyllästyneet tylsään ja yksitoikkoiseen sapuskaan. Kuuba ei ole ainoa paratiisisaari, jonka luonto on taivaasta, mutta useimmat kokit helvetistä.

(Tai mistä minä tiedän, kummassa on paremmat safkat – ei ainakaan sosialismissa.)

20161205_185445
Saimme parhaat paikat tiskiltä. Maisema avautui keittiöön.

Al Carbon sijaitsee keskeisellä paikalla Havannassa. Aivan nurkan takana on vallankumousmuseo, jossa on esillä castrolaisia pyhäinjäännöksiä, kuten Granma-vene, jolla vallankumoukselliset nousivat maihin.

20161205_182203
Lasivitriiniin säilötty Granma. Sen 82 sissistä vuorille pääsi vain 12. Oikeastaan vene olikin tarkoitettu vain 12:lle.

Mitä muuta me siellä Kuubassa näimme? Lue täältä:

Paskaaks tässä, tuumasi työläinen Kuubassa

Historia on hänet rahastava

Ja sitten vielä, mitä tästä opimme:

Meillä kinkku syödään kylmänä. Tätimäiset sedät ja setämäiset tädit jaksavat paasata siitä, että kuumaa kinkkua ei saa mennä ronkkimaan. Ihan samaa harhaa on se ettei umpijäistä kinkkua voi laittaa uuniin. Voi tehdä kumpaakin. Kokeilkaa. Lopputulos on jopa parempi kuin perinteinen.

Kuubalaisen serenaadin voi viritellä aaton vastaisena yönä, kun ottaa kuuman kinkun uunista ja toppaa ruisleipää paistinrasvaan. Ja ah, kuinka se kuuma läskikin on hyvää…