Paskaaks tässä, tuumasi työläinen Kuubassa

Tiina Vahtera

Sen piti olla kaikkien aikojen hääpäivämatka! Lähdetään Kuubaan niin kauan kuin Castroissa vielä henki pihisee. Kävi niin, että Fidelissä lakkasi pihisemästä juuri 20-vuotisjuhliemme alla.

Hääpäivämatka muuttui työmatkaksi. Mikäs siinä, meiltähän tämä käy, mutta ukon tuhkakuppi haudattiin lähes 900 kilometrin päähän majapaikastamme Havannassa. En halua olla epäkunnioittava, sillä minusta Fidel on erittäin karismaattinen ja tehnyt maalleen paljon hyvää. Jos kyllä pahaakin.

En voinut vastustaa metaforaa uurnasta ja sikareista.

Meillä ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta akkreditoitua maahanpanijaisiin. Selasimme Herra Marsin kanssa tuskassa kotona nettiä, jotta löytäisimme yhteyden Havannasta Santiago de Cubaan ja peräti takaisin. Kone koto-Suomeen lähtisi tietysti Varaderosta, joka oli vielä 150 kilometriä huitsulaan Havannasta.

Huomaa, että olimme ensikertalaisia. Nettiyhteys kuubalaisiin kulkuvälineisiin: nyt saa nauraa.

Tietokone ilmoitti kiltisti, että kolme bussiyhteyttä saaren halki on, 16 tuntia siivu, ja muutama junavuoro, 14 tuntia. Ei kuulemma kannata mennä. Epäluotettavia.

Lentojakin. Joo. Mutta niitä ei voi varata. Mitään ei voi varata kuin paikan päällä.

Onneksi valitsimme fiksun hotellin (kiitos minä, kiitos), sillä fiksussa hotellissa on kivampi yöpyä kuin karmeassa lutikkaluolassa. Siellä oli jopa verkkoyhteys, kun osti viiden CUC:n (turistipeso, noin euro) tunnin.

Kiva hotelli takasi myös sen, että saimme ruokaa. Muuten sitä oli harvakseltaan. Rommia ja mojitoja ei laisinkaan eikä musiikkia tippaakaan. Suruaika nääs. Hotellissa soi Vivaldi. Kuuban pyhä kolmiyhteys, musiikki, letkeä meno ja hyvä juoma.

Ei mitään niistä meille nyt, ei  tällä ensimatkalla.

Kun  nyt rehellinen olen, niin hotellin baarissa ja varsinkin kuuluisan Hotel  Nacionalin kuuluisuuksien huoneessa oli oivallinen mojito. Suruaika on kuten sitä luetaan – kaikki järjestyy, kun tietää mestat.

Hotelli oli yleismaailmallista betonityyliä, runsaasti kerroksia ja käytäviä. Huoneemme oli 2126. Ekan aamun runsaan aamupalan ja tillin tallin olevan kellon vuoksi kävi taas niin, että vatsa meni hurlumhei.

Juoksin huoneeseemme, jonka ovi sattui olemaan auki, koska siivooja oli juuri hakemassa jotakin. Paskaaks tässä, hätä ei lue lakia.

Menin, tein ja ihmettelin, missä kaikki kamani ovat? Ei kai siivooja niitäkin ole järkkäillyt?

Ei ollut.

Olin kerrosta alempana tarpeillani, ihan jonkun muun huoneessa, samalla kohdalla. Luikin korvat luimussa takaisin aamiaishuoneeseen. Aamuhapan mies hymyili vähän.

Reissun jälkeen muistin huoneemme numeron hyvin.

Koko alkumatkan päässä takoi: miten pääsemme Santiagoon? Miten pääsemme takaisin?  Miten saamme jutut lähetettyä? Miten varsinkaan kuvat?

Aikaa temppuihin oli kolme päivää. Nauti lomastasi, pronssi-/samargdihääpari, hah. Onneksi Havanna kuitenkin oli Havanna, vaikka soitto ei soinut.

Jaa miten niin? Mistä minä tiedän.

Tapanamme ei ole jäädä tuleen makaamaan, vaan heti vessareissun jälkeen lähdimme jonottamaan Viazulin bussiasemalle lippua Fidelin hautajaiskyytiin. Paino sanalla jonottamaan. Verrattain moni muukin oli samoissa aikeissa.

Mutta me saimme sen! Lähtö lauantai-aamuna kello 6.10, matka-aika 16 tuntia, hautajaiset seuraavana aamuna klo 7.

Sen kunniaksi hääpäivämojitot Hotel Nacionalissa, aamulla lattarauta alle ja menoksi  ”steissille”:

Meikäläiselle tuottaa selän vuoksi tuskaa jo tunnin istuminen paikallaan, joten 16 tuntia bussissa pitkin Kuuban kuoppaisia teitä väijyi mielessä painajaistyyppisenä nakutuksena.

Ai niin, unohdinko kertoa, että Herra Marsista oli juuri lähdön alla käynyt poistattamassa raudan katkenneesta ranteestaan. Tusina tikkiä repsotti auki vastaanottamaan tämän maanosan pöpöt ja zikavirukset. Onneksi saimme tutulta lääkäriltä vara-antibioottireseptin.

Herran tuikeasta ilmeestä päätellen kättä särki, mutta eihän sellaista rouvalle kerrota. Ranne auki ja sillai.

Uusi aamu kaiken muuttaa voi, paitsi ettei muuta.

Bussiin ja menoksi. Ette halua yksityiskohtaisia kuvauksia maaseudun vessoista ja sämpyläannoksista, mutta sen minä sanon, että ihmisen paras ystävä matkalla on savetti pepun, pöntön ja  käsien putsaamiseen. Ja tietysti käsigeeli.

Vessadaamit möivät eurolla yhtä paperilappua, jolla varsinkaan ripuloiva ihminen ei tee mittään. Miehillä virtsarakon toimintaan liittyvät   elintärkeät asiat ovat monin verroin teknisesti helpompia suorittaa.

Kuubassa ei olisi turha takavuosien valistuskyltti ”Tuli sitä taikka tätä, älä vetämättä jätä”. Sitä ja varsinkin sitä oli tullut pönttöjen täydeltä. Reissussa noudatan kullanarvoista neuvoa: käy aina vessassa kun voit.

Tasan aikataulun mukaan saavuimme Santiagoon. Lähes 30 vuotta kaupungissa asunut suomalainen Pete, hänelle maahan saakka ulottuva polvistumiskiitos,  oli järjestänyt meille kotimajoituksen ja lupasi ottaa ultraräjähtäneen kahden hengen seurueemme mukaan aamulla klo 5.30 hautajaisreitin varrelle.

Melkein itkin onnesta.

Majapaikkaan kurvasimme iankaikkisella mossella, josta olivat jo pehmusteetikin jääneet 40 vuoden matkalle;  mutta perille päästiin. Oli hiki, kipu, väsy, potutus, pelko, nälkä, jano… kaikki ihmisen epämukavuusalueen tunteet.

MITEN ME SAADAAN JUTUT ETEENPÄIN ONLINE! Täällä on koko muu maailma!

5.30 lähdimme Peten ja hänen musiikkimatkalaistensa  – sitä musiikkiahan he eivät kuulleet – että ei ihan kymppireissu, aamupimeissä kohti Santa Ifigenian hautausmaata. Yritin pitää mielessä, että nyt tehdään historiaa.

Surusaatto lipui hautuumaalle, minne meillä ei ollut pääsyä. Kunnialaukaukset kajahtivat, ihmiset itkivät ja lauloivat. Päässä naputti liikutuksen ja kahvinpuutteen ohella : MISTÄ LÄHETÄN JUTUT JA KUVAT?

Muutama tunti siinä menikin. Hienot hotellit käännyttivät meidät pois – juhlavieraiden joukkoon ei juhlarahvasta. Onneksi Pete tiesi, että tuomiokirkon aukiolla on nettipiste, ja ellei se ole auki, jobbareita.

Ei ollut auki, kun oli sunnuntai. Jobbarit olivat valveutuneita. 4 CUCia tunti, it-avun kera 5.. Kii veti. Ei toiminut. Sanelin stoorin.

Herra Marsista jututti muutamaa englantia puhuvaa poikaa, jotka poistivat pari täppää kännyköistämme ja läppäristämme, ja voilá, tämä kaikkialla maailmassa toimiva it-tuki, nuori henkilö monikossa,  ratkaisi pulmamme.

Avokonttori (lue baari) kirkon aukiolla syötti Fidelin hautajaisia bittiavaruuteen taukoamatta vuorokauden. Näimme myös kauniita ihmissuhteita syntyvän. Kaksi vanhahkoa herraa pinkeissä pystykauluksisissa piképaidoissaan ja erittäin kaunis paikallinen daami mustassa pitsihalkiossaan (keskellä päivää).

Vähän ennen kello 13:a petti sekä asiakkaiden että baarihenkilökunnan hermo: oluthana ja rommikorkki aukesivat.

Kun homma oli ohi, kävelimme zombeina pitkin kaupunkia ja mietimme, miten tästä Havannaan.

Ette halua kuulla, enkä minä jaksa kertoa enää, miltä tuntuu seistä jonossa ja kyykytettävänä 7 tuntia kaiken tämän päälle Santiagon lentoasemalla, mistä ei saa EDES VETTÄ, ruoasta ja oluesta/rommista puhumattakaan. Kaikenmaailman maatuskoille piti kyllä maksaa voitelurahaa yrmeistä ”palveluista”.

Ehkä mies Marsista kertoo seuraavissa blogeissa.

Pariisista tulevaan Iljushiniin saimme mutkien ja CUCien kautta liput Havannaan. Tunti 16:n sijaan.

 Pomputteli. Ei päässyt vessaan.  Nukkuva 200-kiloinen mies meinasi rojahtaa rakkaani syliin edessä olevasta tuolista penkkeineen päivineen. Perkuleesti pelotti sekin, kun se käsi oli yhä kipeä ja tikeissä. Mehän emme olleet tikissä ollenkaan.

Fidel Castro (13.8. 1926 – 25.11. 2016) on nyt saateltu hautaan. Hyvinkin kepiät mullat ja mukavat uurnat hänelle.

Samaan – siis valtaan ja vallasta luopumiseen ja henkiökultin säilyttämiseen,  ei moni pysty. Ei toistaiseksi kukaan tässä maailmassa.

Gracias a la vida. Pitkä elämä.

Hei, apua, ystäväni Sanna, walleni. us -bloggari, on parhaillaan Meksikossa saman veden äärellä. Kerro meillekin, onko vesi lämmintä! Ei ehditty varvasta kastaa…