muista maista

Jo ensimmäinen kerta avasi silmät ja korvat. Saavuin silloisen Leningradin kautta Narvaan omalla autolla. Vuosi oli 1987. Kurkkua kuivasi ja joku pieni suolainenkin olisi ollut paikallaan.

Kukaan ei ymmärtänyt suomea, onnetonta viroani saati fingelskaa, jota solkkasin. Kun ostin puodista mukaan pullon, kukaan ei ihmetellyt. En ollut ymmärtynyt venäläisestä tekstistä höykäsen pöläystä ennen kuin ryhdyin korkkaamaan janonsammuttajaa hotellini baaritiskillä henkilökunnan kauhuksi.

Se oli etikkaa! Ilmeisesti jossain tavarapulassa, paikallisesti defitsiitissä, kemikaaleja pakattiin limsapulloihin.

Samalla kaksiviikkoisella matkalla tutustuin omaan peilikuvaani Palmsen kartanon lammella. Tunnelma ei ollut kovin runebergiläinen ”sua lähde kaunis katselen”. Edellinen ilta oli vietetty ensin Karja-Kelderissä isänmaallisia lauluja hoilaten muun yleisön mulkoillessa pahaenteisesti. Jatkoille teekkariasuntolaan mentiin minun valuuttakaupasta hankkiman Heineken tms. purkkikaljalaatikon kanssa. Onpa sitä ennenkin kaljaa roudailtu Virossa.

Palmsessa henkilökohtaiset matkanjohtajina ja Lada-kuskeina olleet virolaiset ystävät pyysivät etten puhuisi suomea rajavyöhykkeellä, kun kerran oltiin vähän niin kuin luvatta. No, mitäpä siinä kalpeena hiljaa.

Tuon ihanaisen suvipäivän jälkeen seuraavan kerran lyöttäydyin matkalle kohti itää tv-toimittaja Juhan Aaren joukkoon. Se taitetttiin sohjoisena talvipäivänä marras- tai joulukuussa 1988. Estonia-nimisellä kaivoksella oli riehunut palo viikkotolkulla. Neuvosto-Eestissä oli meneillään ympäristökatastrofi, josta Suomessa rohkeni puhua pari erkkolaista lehteä ja ehkä HBL sekä ruotsalaiset, Expressen etunenässä.

Olin olevinani salaa Estonia-kaivoksella, mutta kotitoimituksessa arveltiin palattuani, että Tehtaankatu kyllä tiesi liikkeistäni.

Sen jälkeen veljessuhteiden esteet murenivat kuin kevätjää. Ei ehkä maiden korkeimmalla poliittisella tasolla vaan kansalaisjärjestöjen ja asiantuntijoiden sekä vaikka rallicrossharrastajien keskuudessa. Pandoran lipas oli avattu.

1989 olimme jo toimittajadelegaation kanssa Itä-Virossa. Silloinen Suomen ympäristöministeri Kaj Bärlund (sd) tutustui ympäristöongelmaan. Siellä sitä seistiin jätevuorien juurella ja tavattiin ihmisiä, joiden titteli saattoi kuulua tuohon neukkulaisesti ”toimeenpanevan komitean johtokunnan esimies”. Titteleistä viis. Kehonkieli ja ei-luimuileva katse kertoivat, nyt mennään kohti uuttta.

Meille näytettiin Purtse-joki, johon miehittäjäjoukkojen surkimukset tuppasivat polttoaineita, jotta saisivat kulutuksen perusteella todistettua, että työnormin mukaiset ajot on ajettu ja lennot lennetty. Avot, harasooo. Tulitikulla saattoi tuikata tuleen joen pintaveden.

Paluumatka Georg Otsilla ministerisviitissä jäi mieleen.

Sitten se vasta alkoi ramppaaminen laajalti ottaen Itä-Virossa, mutta myös Koillis-Virossa: kartanot, panimot, sähköntuotanto palavakivellä, Sillamäen uraaninrikastus ja jäteallas, EU:n tuleva itäraja jne.

Sukuseuramme, Suomen Maidellit, teki 2003 matkan Maidlaan, Maidlan koululle, Kuremäen luostariin, Peipsijävelle ja Narvaan. Olimme pari yötä Ontikan kartanossa, joka tunnetaan nyt Kalle ja Riina-Maija Palanderin hevos- ja matkailuyrityksenä. Poislähtiessä veisasimme Jõhvin kirkossa ja ehkäpä joku loi ajatuksen edesmenneiden sukulaisten lisäksi niille tuleville – ketä lie, jotka ottavat Ontikan pelastaakseen.

2010 pysähdyimme Ontikan suljetulla portilla ja totesimme, että mitään ei ole tapahtunut. Projekti seisoi tukevasti. Matkan kohde oli Narva-Jõesuun uusi kylpylä, jossa annoimme helliä itseämme. Matkailimme Narvassa ja Maidlassa, jossa silloinen kunnanjohtaja Hardi Murula kertoi muun muassa kaivoslouhoksiin tulevasta vesiurheilukeskuksesta. Olimme epäuskoisia.

Nyt vesiurheilukeskus osin jo toimii. Maidla on mennyt kuntaliitoksiin, mutta sen historiallinen Maidelleilta periytyvä vaakuna siirtyy uusille kunnille: kolme kultaista kalaa (rantatöröä) sinisessä Purtse-joessa viljavien vainioiden keskellä.

Myönnän, että on tullut reissattua ja resuttua Itä-Virossa, niin että joku ihan ihmettelee. Kymmenkunta vuotta sitten istuin hietalahtalaisessa ravintolassa parin virolaisen urakiidossa olleen journalistin kanssa. Hei eivät koskaan olleet käyneet idässä ja ihmettelivät mitä asiaa minulla oli ollut sinne.

Uteliaisuus. Lisätään siihen sana: kielletty. Yhtälön ratkaisu: journalismi.

Tallinnan ja Itä-Viro ovat todella kaukana toisistaan. Urakiitäjillä katse on jossain toisaalla Euroopassa.

Eriskummallisimmilleen tämä idänmatkailuni on vienyt ex-tempore vierailuilla Sillamäen olutpanimolle kertaallisella ajomatkalla:

Halusin näyttää eräälle laivayhtiön uudelle toimitusjohtajalle Viron hieman eri kantilta. Nautimme aluksi samppanjat Kalvin linnassa, ajelimme Pietarintietä, kunnes käänsimme vuokra-automme nokan rantaa liippaavalle kiemuraiselle ja kuhmuraiselle tielle. Jästipäisesti jatkoimme kohti Sillamäen hylättyjä tehtaina. Andrei Tarkovskin Stalkerin lopuajan maisemissa toimitusjohtaja selvästikin mietti, mihin tuo hullu on tuonut minut. No, se reitti ei enää ole auki. On aidat, kiellot ja vartijat. En menisi kokeilemaan.

Taas on matka sinne. Kirjallisena matkaoppaana toimii Tapion matkassa Koillis-Virossa, Tuglas-seuran kulttuurisihteerinä ja monituhatkertaisena matkanjohtajana toiminut Tapio on lyömätön.

Hänen oppaansa on paras. Tiedoiltaan täydellinen. Pikkuisen juoruileva eli siis mielenkiintoinen. Monella tasolla myös poikamaisen ilkikurinen. Kirjassa harmittaa se, että paraskaan besserwisser ei löydä siitä virheitä.

Miten sitten kävi? Matkalta tulee raportteja.

Itä-ViroKoillis-ViroSukumatkailu