Kaksi viimeistä matkaa: Helsingissä ja Kuubassa

 


Hää- ja hautajaismatkalla Kuubassa.
Hautajaiskävelyllä kotikulmilla.

Tiina Vahtera

Olemme reilun puolen vuoden välein osallistuneet kahden entisen presidentin valtiollisiin hautajaisiin. Eilen oman presidenttimme Mauno Koiviston Helsingissä ja joulukuussa  Kuubassa  Fidel Castron.

Ei ole yllättävää, että kahdelle yli yhdeksänkymppiselle käy kutsu. Liikutusta ja kaipausta se ei kuitenkaan poista. Hän, kuka on aina ollut ja kenet kaikki tuntevat, on poissa.

Koiviston hautajaisia on luonnehdittu viimeisen suurmiehen poistumiseksi, viimeiseksi yhtenäiskokemukseksi. Suurmiehiä he olivat molemmat, Koivisto ja Castro, jäähyväiset koko kansan kokemus niin ikään.

Paljon oli viimeisten matkojen varrella  eroja.

Entiset adjutantit ja kenraalit kantoivat presidentti Mauno Koiviston arkun Hietaniemen hautausmaan paraatipaikalle.
Vallankumousjohtajan, entisen presidentin Fidel Castron tuhkauurna huristi Santa Ifigenian hautausmaalle sotaherrojen auton takalavetilla.

Olimme Herra Marsin kanssa Kuubassa, Havannassa, 20-vuotishääpäivämatkalla, josta tuli  Castron kuoleman myötä ikimuistoisen vaivalloinen työmatka kapean sikarimaan ääriin Santiagoon.

Ei sentään hevospelillä menty, mutta tuhat kilometriä suuntaansa bussilla, mosseilla, amerikanraudoilla ja jumbojetillä.

 

 

 

 

 

Koiviston hautajaisiin menimme kansalaisina kotoa kävellen. Koivisto vietti viimeiset viikkonsa naapurissamme hoitokoti Wilhelmiinassa ja Meilahden sairaalassa.

 

Sää oli lähes yhtä lämmin kuin Kuubassa, reitti helppo ja tuttu meille hautausmaaturisteille. Ainoat, keitä piti varoa, olivat joka paikasta viuhuvat polkupyöräilijät. Kuubassa heistä ei ollut pelkoa. Sen sijaan autonrämien kuskit paahtoivat talla pohjassa.

 

 

 

 

 

 

Koiviston hautajaisissa pyöräilijät tunkivat myös jalkakäytävälle Hietaniemen pääsisäänkäynnin eteen. Narvan marssi soi.

Sadan metrin päässä elämä jatkui kuten ennenkin. Hautausmaan vieressä Hietsun rannassa  pelattiin beach volleyta.

 

Kuuba hiljeni viikoksi kokonaan. Ei musiikkia, ei baseballia, ei rommia, ei olutta. Lopulta ei ollut  edes vettä. Kirjoitinkin muun muassa tästä epämukavasta asiantilasta joulukuussa tässä blogissa.

Matkahuollon paarissa keskellä Kuubaa oli tyhjää.

Turvatoimet eivät olleet kovin näkösällä kummankaan suurmiehen hautajaisissa. Poliisit ja varusmiehet päivystivät harvahkoin välein. Mellakka-aitojen sijoittelusta päätellen mellakoita ei tarvinnut pelätä.

Odotellaan rauhassa.
Rauhassa odotellaan.
Poliiseilla oli tauko- ja ruokapaikka Hietsun uimarannalla.

Castron surusaattueessa ei näkynyt omaisia. Koivistoa saattoivat arkun perässä vaimo Tellervo, tytär Assi perheineen, nykyinen presidentti ja kaksi edellistä puolisoineen.

Assi ja Tellervo Koivisto ja Assin puoliso Heikki Allonen saapuvat Hietaniemeen.
Kunnialaukaukset kajahtavat. Kohta alkaa laulu.
Ei kunnialaukauksia, mutta Narvan marssi soi.

Suomalainen media Yle johtotähtenään välitti Koiviston perin suomalaiset, suorastaan varsinaissuomalaiset, hautajaiset tyylikkäästi  koko kansalle.

Toisin oli Kuubassa. Verkkoyhteydet eivät pelanneet, kuvanlähetys tilttasi, jutut piti lukea puhelimessa. Onneksi paikalla oli kuitenkin tuo kaikkien it-ongelmaisten apu: rahalla toimiva nuori nörtti.

Ei tästä kuvien lähettämisestä nyt mitään tule. Lähetyspaikkakin on melko ergonominen.

Suruaikakin oli suurmiehillä toisenlainen. Castroa surtiin pitkään ja näkyvästi, surraan tietysti yhä. Koivisto elää ihmisten muistoissa ja puheissa. Virallinen suru on suomalaiseen tapaan tyylikäs ja lyhyt.

Koiviston kuolinpäivää seuranneena lauantaina ja hautajaispäivänä helatorstaina liput olivat puolitangossa koko maassa.

 

Castron kuoleman jälkeen liput olivat puolitangossa viikon.

Hautajaisissa tunnelma on tietysti harras. Kuubassa hartautta liensivät maallisempaan suuntaan ainainen ystäväni vessahätä, ikuinen ongelmani it sekä juttujen dead line. Nyt ei ollut työkiireitä, mutta juuri tuolla kohdalla, tuossa alla olevassa kuvassa Koiviston saattuetta odottaessa perinteinen iski.

 

Netti tukossa…. koskahan saattue tulee… pitäis päästä pissalle

Alkoi hymyilyttää kumminkin.  Tuli mieleeni, kun tapasin Koivistot kerran tunnin ajan.  Tilaisuus oli työnantajani Ilta-Sanomien 60-vuotisjuhla hotelli Inter Continentalin Ball Roomissa 1992.

Päätoimittaja oli valinnut minut työntekijöiden  edustajaksi presidenttiparin pöytään. Olin onnellinen ja ylpeä.

Protokolla vaati, että muiden oli ehdottomasti oltava paikoillaan arvovieraiden saapuessa.

Koivistot saapuivat etuajassa ja minä olin tietenkin vessassa — olin alkuvaiheessa raskaana ja kaikki äidit tietävät, että hätä on silloin aina. Päätoimittaja ei tykännyt, kun hipsin  kiireissäni pöytään. Koivistoja episodi ei haitannut, hurmaava presidentti  muistaakseni heilautti hurmaavan isoa kättään anteeksipyynnöilleni.

IS:n historiikin kirjoittaja Timo Kilpi muisti mainita mokani juhlakirjassa.

Hautajaissaattuetta odottaessamme pidin huolen, että en myöhästy. Kävi juuri kuten Koiviston omassa, jo kuolemattomaksi muuttuneessa lausahduksessa: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.

Hyvää matkaa, Mauno Koivisto. Hasta siempre, comandante Fidel.

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s