Tiina Vahtera
Olemme reilun puolen vuoden välein osallistuneet kahden entisen presidentin valtiollisiin hautajaisiin. Eilen oman presidenttimme Mauno Koiviston Helsingissä ja joulukuussa Kuubassa Fidel Castron.
Ei ole yllättävää, että kahdelle yli yhdeksänkymppiselle käy kutsu. Liikutusta ja kaipausta se ei kuitenkaan poista. Hän, kuka on aina ollut ja kenet kaikki tuntevat, on poissa.
Koiviston hautajaisia on luonnehdittu viimeisen suurmiehen poistumiseksi, viimeiseksi yhtenäiskokemukseksi. Suurmiehiä he olivat molemmat, Koivisto ja Castro, jäähyväiset koko kansan kokemus niin ikään.
Paljon oli viimeisten matkojen varrella eroja.
Olimme Herra Marsin kanssa Kuubassa, Havannassa, 20-vuotishääpäivämatkalla, josta tuli Castron kuoleman myötä ikimuistoisen vaivalloinen työmatka kapean sikarimaan ääriin Santiagoon.
Ei sentään hevospelillä menty, mutta tuhat kilometriä suuntaansa bussilla, mosseilla, amerikanraudoilla ja jumbojetillä.
Koiviston hautajaisiin menimme kansalaisina kotoa kävellen. Koivisto vietti viimeiset viikkonsa naapurissamme hoitokoti Wilhelmiinassa ja Meilahden sairaalassa.
Sää oli lähes yhtä lämmin kuin Kuubassa, reitti helppo ja tuttu meille hautausmaaturisteille. Ainoat, keitä piti varoa, olivat joka paikasta viuhuvat polkupyöräilijät. Kuubassa heistä ei ollut pelkoa. Sen sijaan autonrämien kuskit paahtoivat talla pohjassa.
Koiviston hautajaisissa pyöräilijät tunkivat myös jalkakäytävälle Hietaniemen pääsisäänkäynnin eteen. Narvan marssi soi.
Sadan metrin päässä elämä jatkui kuten ennenkin. Hautausmaan vieressä Hietsun rannassa pelattiin beach volleyta.
Kuuba hiljeni viikoksi kokonaan. Ei musiikkia, ei baseballia, ei rommia, ei olutta. Lopulta ei ollut edes vettä. Kirjoitinkin muun muassa tästä epämukavasta asiantilasta joulukuussa tässä blogissa.
Turvatoimet eivät olleet kovin näkösällä kummankaan suurmiehen hautajaisissa. Poliisit ja varusmiehet päivystivät harvahkoin välein. Mellakka-aitojen sijoittelusta päätellen mellakoita ei tarvinnut pelätä.
Castron surusaattueessa ei näkynyt omaisia. Koivistoa saattoivat arkun perässä vaimo Tellervo, tytär Assi perheineen, nykyinen presidentti ja kaksi edellistä puolisoineen.
Suomalainen media Yle johtotähtenään välitti Koiviston perin suomalaiset, suorastaan varsinaissuomalaiset, hautajaiset tyylikkäästi koko kansalle.
Toisin oli Kuubassa. Verkkoyhteydet eivät pelanneet, kuvanlähetys tilttasi, jutut piti lukea puhelimessa. Onneksi paikalla oli kuitenkin tuo kaikkien it-ongelmaisten apu: rahalla toimiva nuori nörtti.
Suruaikakin oli suurmiehillä toisenlainen. Castroa surtiin pitkään ja näkyvästi, surraan tietysti yhä. Koivisto elää ihmisten muistoissa ja puheissa. Virallinen suru on suomalaiseen tapaan tyylikäs ja lyhyt.
Hautajaisissa tunnelma on tietysti harras. Kuubassa hartautta liensivät maallisempaan suuntaan ainainen ystäväni vessahätä, ikuinen ongelmani it sekä juttujen dead line. Nyt ei ollut työkiireitä, mutta juuri tuolla kohdalla, tuossa alla olevassa kuvassa Koiviston saattuetta odottaessa perinteinen iski.
Alkoi hymyilyttää kumminkin. Tuli mieleeni, kun tapasin Koivistot kerran tunnin ajan. Tilaisuus oli työnantajani Ilta-Sanomien 60-vuotisjuhla hotelli Inter Continentalin Ball Roomissa 1992.
Päätoimittaja oli valinnut minut työntekijöiden edustajaksi presidenttiparin pöytään. Olin onnellinen ja ylpeä.
Protokolla vaati, että muiden oli ehdottomasti oltava paikoillaan arvovieraiden saapuessa.
Koivistot saapuivat etuajassa ja minä olin tietenkin vessassa — olin alkuvaiheessa raskaana ja kaikki äidit tietävät, että hätä on silloin aina. Päätoimittaja ei tykännyt, kun hipsin kiireissäni pöytään. Koivistoja episodi ei haitannut, hurmaava presidentti muistaakseni heilautti hurmaavan isoa kättään anteeksipyynnöilleni.
Hautajaissaattuetta odottaessamme pidin huolen, että en myöhästy. Kävi juuri kuten Koiviston omassa, jo kuolemattomaksi muuttuneessa lausahduksessa: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”.
Hyvää matkaa, Mauno Koivisto. Hasta siempre, comandante Fidel.
