Lapsi lähtee, äiti suree

Tiina Vahtera

Blogeissa kirjoitetaan paljon lasten kanssa matkustamisesta. Itsekin olen kirjoittanut ja aion vastakin kirjoittaa. Kokemusta on 28 vuoden ajalta.

Tänä kesänä kävi niin, että kaksi nuorimmaistani ovat yhtaikaa reissussa. Esikoinen on  koko kesän töissä.

Nämä, tytär ja vävy, lähtivät palkallisella lomallaan ties monennenko kerran,  ja ihan normisti pyysivät kyydin kentälle (ja samalla saaton). Kroatiaan, Trogiriin, oli suunta.

Nuorin, yläkuvan mies, lähti kotiovelta ja kielsi saattamasta, kun sä kumminkin itket tai jotain.  Niin olisinkin itkenyt. Kännykkäkuva tuli Rodokselta saatteena ”SITÄ EI SIT PANNA FACEEN”.

Ei panna. Tuo Nizzan-kuva vuodelta 2014 pannaan. Olimme Nizzassa yhdessä, mutta hän lähti yksin aiemmin pois. Monta kertaa hänet poloiset on jätetty yksin kotiin, kun olemme herra Marsin kanssa reissanneet. Olen kuvitellut, että hänellä on jossain vaiheessa ollut ikävä.

Herra Mars on muistuttanut KäTystä, eli tyhjän kämpän riemuista.

Ikävä on kyllä ollutkin, ei silti. Kaikilla.

Viikko sitten poikaseni lähti veteen tuuppimatta ja täynnä riemua: hän oli säästänyt rippi-, synttäri-, valmistujais-, palkka- ja joululahjarahoistaan sievoisen summan, jonka nyt käytti haluamallaan tavalla.

Mitäpä minä siihen – aikuisen miehen asia. Nyyh.

Vaan kyllä minä pelkäsin, kun tytär ajeli toissa kesänä kuukauden autolla ympäri Eurooppaa. Onneksi hän vasta hiljakkoin kertoi unohtaneensa passinsa erään majapaikan piiloon patjan alle. Äitinsä tytär.

Passia piti sitten odotella päivätolkulla seuraavaan Suomen edustustoon. Mietinkin miten nuoret ihmiset viitsivät Wienissä viettää kokonaisen viikon.

Itse olin 22-vuotiaana (vaikka en kuvissa näytä siltä) kuukauden interrailaamassa Euroopassa. No ei ollut kännyköitä, eikä vähiä rahoja tuhlattu kolikkoautomaatteihin.

Uusi koti oli valmistunut lokakuussa, isä kuollut tammikuussa syöpään ja minä lähdin kesäkuussa reilaamaan.

Taisin lähtiessäni äidille tiuskaista, että mitä sä siinä poraat, mä laitan kortin. Julma nuori ihminen. Omat lapseni ovat onneksi fiksumpia.

Turusta mentiin kansipaikoilla yli, ajan tapaan Ruotsin läpi junalla, junassa nukuttiin Köpiksestä Amsterdamiin, laivalla yli Britanniaan ja niin edelleen. Tunnelia ei ollut. Ekan kortin taisin tuikata Pariisista.

Ranskan läpi Marseillesiin nukuin kahteen muukalaislegioonalaiseen nojaten hytissä, kerron sen nyt äiti. Rikos on taas vanhentunut.

Mentonissa Rivieralla asusteltiin viikko vanhan tädin yläkerrassa. Sieltä on peräisin rakkauteni tuohon ihanaan maailmankolkkaan.

 

Puistoissa vietettiin öitä, joskus retkeilymajoissa, usein teltoissa. Taisin toisenkin kortin lähettää.

Ei kyllä tätäkään.

Mistäs me rahaa saatiin, köyhät 80-luvun alun opiskelijat? Todistettavasti sitä oli. Kaikki vapaa-aika oltiin töissä.

Reissua suunniteltiin Tampereella Messissä aina lauantai-iltapäivisin kartan kanssa. Juice kävi Messissä juomassa kolpakon, me lonkerot. Tai kaksi.

Aina kun huoli hiipii paidan alle, yritän muistuttaa mieleeni miten itse pärjäiltiin. Ja miten kotiväki pärjäili  kuukauden sen vaivaisen postikortin kanssa.

Tämä kylmä kesä on erinomainen matkailuun ja siipien kokeiluun, vaikka kirjoittaessakin melkein itkettää.

Ensi kerralla on jo helpompaa. Ja muuten, herra Mars on ollut myös jopa tavanomaista vaisumpi. Poika palaa viikon kuluttua. Tytär tuli jo.

Lapsi maailmalla