”Viipurin-mummola” löytyi: viheliäinen roskaläjä, tietenkin

Tiina Vahtera

Sielthä myö kaikki, Karjalasta. Sukumatkailu ei ole enää kovin muodikasta,  koska kaikki nokkospuskat ja kivijalat on tongittu. Tietyssä iässä juuret kuitenkin alkavat  kiinnostaa.

Älä pelkää, lukija, tästä ei tule tylsää minun sukuni tarinaa. Kerron, kuinka kaikki oli vuosikymmeniksi unohtunut, ja sitten, eräänä kesäisenä lauantaina, löytyi kaatopaikka. Olin palannut isäni syntymäkodin sijoille Viipuriin.

Kaikki on näköjään mahdollista. Kokeile vaikka itse! Viipuri on käymisen väärti, vaikka sinne ei siteitä olisikaan.

Tuo pienin nassikka alakuvassa on isäni. Hänen kirjoittamansa teksti albumissa kertoo, että kuva on vuodelta 1939, ja niin sen on oltavakin. Viipuriin perhe ei enää tuon vuoden jälkeen mennyt, vaikka moni muu hetkeksi meni.

Juttu on meinaan niin, että isoisä kuoli vuonna 1941, isoäiti 1948, isän vanhin veli 1978 ja isäkin jo 1980. En osaa kutsua isovanhempiani mummoksi ja vaariksi, kun en ole heitä koskaan tavannut.

Isä jäi täysorvoksi 9-vuotiaana ja varttui veljiensä kanssa. Viipuri ja perheen vaiheet eivät olleet varsinaisesti vaiettuja asioita, mutta minua eivät nuorena tällaiset kiinnostaneet. Näinhän se elämä menee.

Viipuri on sittemmin kiinnostanut kovasti. Kertakaikkiaan kiehtova paikka. Uhmakas, kosmopoliitti, iloinen, taisteleva, piloille ränsistynyt, rosvojen, trokareiden, juoppojen, narkkareiden, suolakurkkumummojen ja muutaman restauroidun talon hurmaava merellinen sekasotku.

Osaan kaupungin kartan melkein ulkoa, sillä olen tehnyt viipurilaisista opinnäytetyöni ja haastatellut vanhoja evakkoja. Omat paikat olivat silti jääneet tonkimatta, kunnes.

Allegro on kätevä peli mennä ytimestä ytimeen. Sattui olemaan sen kesän ainoa helleviikonloppu, kun hyppäsimme mieheni kanssa junaan ja lähdimme etsintäretkelle. Yövyimme vanhan  Karjala-lehden toimitalon Knut Posse -hotellissa. Se on nyt nimeltään Vyborg ja ihan kelpo, vaikkakaan ei ilmastoitu.

Jussi Iltasen Viipurin karttakirja 1939 (Genimap 2006) toimi loistavana matkakumppanina. Nyky-Viipurin karttoihin on merkitty myös katujen vanhoja nimiä. Siitä kiitos.

Emme halunneet Kauppahallia, emme Punaisenlähteentoria, emme Pyöreää tornia, emme Pyhän Olavin linnaa, emme Monreposta, emme Taidemuseota, emme Torkkelin puistoa, emme edes Alvar Aallon kirjastoa, vaikka kaikissa toki kävimme.

Halusimme Kyyhkyskujan ja Vallirinteen kulmatalon paikan Havissa, sataman ja SOK:n entisten siilojen maisemissa. Siilot ovat muuten yhä paikoillaan.

Karttakirjaa ja uutta paperista kaupunkikarttaa seurailemalla  – verkkovierailumaksut hirvittivät – taivalsimme paahteessa helvetillisten ryteikköjen läpi. Horsmaa, nokkosta, ratamoa, roskaa, ryönää.

Kenollaan olevia autotalleja, ja humps! Siinä! Tässä sen oli oltava!

No mitä sitten.

Eipä juuri mitään. Lumous on haihtunut. Elämä jatkuu.

Setäni kertoi pari vuotta sitten, että isoisä lähti kaupungista vasta helmikuun lopussa 1940, kun hänen työnantajansa, sanomalehti Kansan Työ lakkasi ilmestymästä. Muu perhe oli evakuoitu jo joulukuussa 1939.

Talon tuikkasivat tuleen omat, ilmeisesti joukkueenjohtajana toiminut naapuri ja tuttava. Kaupunkilaisten omaisuutta ei haluttu jättää vihollisen käsiin.

Kun toimeen oli tartuttu, etsimme myös Viipurin Naistensairaalan, missä isäni ja ja mieheni eno ovat syntyneet.

Sehän vasta retki oli. Hetkittäin jopa pelotti, koska Patterimäen pusikoissa asustelee jos jonkinlaista porukkaa. Heinäkuun helteellä kaupunki oli muuten tyhjä, ihmiset olivat datshoillaan.

Vuonna 1938 valmistunut funkisylpeys on nykyään ortopedi- ja tuberkuloosisairaala. Ränsistynyt, totta kai.

Vilkas, iloinen Wiipuri todella jäi 1930-luvulle. Torkkelinpuisto on vehreä, mutta istutuksia ei ole. Puistot ovat silti  ihmeen siistejä: ainakin meidän vierailumme aikana nuorisoryhmiä oli käsipelillä putsaamassa  ydinkeskustaa.

Talojen kunto on asia erikseen. Ilonaiheitakin on.

Putinista en halua julkisesti lausahtaa mitään, mutta ilmeinen tosiasia lienee, että presidentti junaili Alvar Aallon kirjaston kunnostukseen kuusi miljoonaa euroa juteltuaan ensin tovin presidentti Tarja Halosen kanssa.

Kaupunginkirjasto on nyt komeassa kunnossa. Kannattaa käydä – ja tarkistaa aukiolo etukäteen.

Maakunta-arkisto on edelleen pystyssä ja hieno, Taidemuseokin tolpillaan.

Vaikuttava rumilus on ns. Ilmarisen talo, vakuutusyhtiö Karjalan pääkonttori, joka valmistui jatkosodan aikana 1943. Aikansa pilvenpiirtäjä saa mitä ilmeisimmin lahota sijoilleen.

Monrepos on masentava ja huonolla hoidolla, mutta sen liepeillä on kiinnostavia kulmia. Saunalahden omakotialue on todellinen matka menneisyyteen. Siellä on myös hauska katu, suomalaiselta nimeltään Peikkopolku, josta kuva alla.

Salakkalahden tienoo on melko fiksussa kunnossa ja Savo-Karjalan tukkuliike remontoitu. Elämää siellä ei ole.

Uusi hotelli Victoria on Viipurin hienoin ja vanha neukku-Druzhba huonoin. Yksinkertaisesti ja objektiivisesti ilmaistuna.

Ilahdut:

Sushipaikka Kaimon.  Hyvä, varaa pöytä!

Kaupunginkirjasto. Komeassa kunnossa.

Torkkelinpuisto. Siisti, mutta vaisu.

Suomen Pankin talo (Torkkelinkatu 1). Ihana lasimosaiikkikatto.

Matka Saimaan kanavaa pitkin. Upeat maisemat, mutta paluumatkalla voi olla riehakas tunnelma.  www.saimaatravel.fi

Yleinen kunto. Ei niin romuna kuin voisi kuvitella. Vanha keskusta ränsistynyt, mutta miksipä venäläiset vanhoja suomalaistaloja kunnostaisivat. Heitä kiinnostavat uudet asuinalueet.

Turvallisuus. Tätä ei pitäisi sanoa.

Petyt:

Monrepos. Ei siitä mitään tule.

Hiljaisuus. Wanha iloinen Wiipuri on venäläisille tuppukylä rajalla.

Ydinkeskustan ikivanhat talot. Itkettää.

 

 

 

 

 

SukumatkaViipuri