Tiina Vahtera
Kun surkean kesän jälkeen iskee surkea syksy, tulee Nizza-kuume. Riitan kanssa meillä oli kaksi vuotta välissä. Viimeksi olimme nuorimpien lastemme Simon ja Martin kanssa, nyt lähdimme kaksin. Ja päätä pahkaa, kuten tapana on.
Riitta googlasi meille kolme yötä ja Air Balticin lennot Riian-vaihdolla 500 euroon. Ärsyttäviä nämä matkahakukoneet: kun seikkailet siellä tyhjentämättä välillä selailuhistoriaasi, hinta nousee, lentojen vaihtoajat pitenevät ja hotellit huononevat. Olin kerran jo siirtymässä maksuun, kun Ebookers ilmoitti: hups, varaamisesi aikana hinta nousi 700 euroa! Sinne jäi.
Lopulta Riitta löysi lähtöviikolla Travellinkilta tuon viidensadan reissun.
Olen kehua retostanut lempikaupunkiani Nizzaa televisiota myöten. Se vain on niin minun.
Ei ole enää. Onko vika Nizzan?
Pariisi ei koskaan ole ottanut sille varattua paikkaa sydämessäni, mutta Rivieran helmi on, ja se on pitänyt sitä viiden eri käyntikerran verran. Kesällä 2014 olin siellä 10 päivää. Nyt on tapahtunut jotain muutakin kuin Ranskan kansallispäivän terrori-isku kuorma-autolla heinäkuussa 2016.
Aloitetaan lennosta. Tai oikeastaan edellisestä illasta, jolloin olimme ensi kertaa kuuntelemassa vävyni bändiä Temple Ballsia Nosturissa. Liian pitkäksihän ilta meni.
Seraavana aamuna kahdeksalta kentälle, Air Balticin happamassa kyydissä neljäksi tunniksi Riikaan ja sieltä Nizzaan kolme ja puoli tuntia. Mitä teet neljä tuntia Riian kentällä? Niinpä.
Hotelliin saavuimme lauantai-iltana. Etukäteismainonnan ja vierailijoiden kokemusten mukaan kolmen ja puolen tähden yöt – ok, just riittää minulle.
Pyörähdimme rättiväsyneinä haukkaamassa jotain, teimme pienen saitsarin tutuille paikoille ja köllähdimme melko mukaville vuoteille päivittämään menneen syksyn etupäässä ikäviä tapahtumia.
Aamulla vetäisimme tietysti verhot auki.
Voilá!
Tällaista maisemaa emme osanneet odottaa. Ihan kuin olisimme Pasilan Triplan työmaamontussa. Oli sunnuntai-aamu eikä työmiehiä (rohkenen käyttää tätä sanaa tässä yhteydessä).
Seuraavana aamuna oli: heti seitsemältä ja meteli hirmuinen. Rakentavat rautatieasemaa.
Aamupala oli pettymys sekin. Ei mitään vihreää, punaista eikä oranssia, vaikka nurkan takana oli notkuva aamutori. Ei edes munia, Riitta kiukutteli. Eikä puuroa.
Miksi tässä paasaan hotellista, jossa kuitenkin ”nukuimme” vain kolme yötä. SIKSI, ETTÄ SE OLI KUSETUS.
Luokitustaulusta oli rapsutettu yksi tähti pois arvatenkin työmaan takia. No, jos on heti kärkeen huijattu olo, mielentilaa on vaikea lähteä kääntämään. Lähdimme hyvin varhain aamuisin liikkeelle – sattuneesta syystä – ja vietimme kaiket päivät kaupungilla ja lähiseudulla.
Sen verran olimme etukäteen päättäneet, että tällä kertaa ”pakenemme vuorille”. Respan nuori naisoletettu kehotti meitä menemään Èzeen, vuoristokylään aivan Nizzan liepeillä. Sieltä on Ranskan kauneimmat maisemat kuulemma, ja bussi 82 vie kätevästi parilla eurolla. Sieltähän se lähtee Nykytaiteen museon ja Kongressipalatsin vierestä… juu, paitsi ettei lähde.
Me kun reissaamme periaatteella ”mennään minne nenä näyttää”, saimme nenäämme tuulettaa bensankatkuisen kadun varressa tunnin ennen kuin bussi saapui. Kyllä. Tunnin. Onneksi mammat pysäkillä tiesivät kertoa, että aikataulut ovat vain suuntaa-antavia.
Matka ylös oli kiva ja mutkikas. Kylän infopisteen riivinrauta ynseä, perillä nautittu Nizzan salaatti ei enemäpää kuin osiensa summa.
Kivojakin ihmisiä tapasimme. Muuten, varaa linnoituskylän hurmaaviin pikkukauppoihin käteistä alle kahdenkympin ostoksiin. Jos sellaisia sattuu löytymään.
Kannattaa maksaa myös kympin sisäänpääsy kasvitieteelliseen puutarhaan. Sieltä maisema on oikeasti hengästyttävän hieno, eikä lokakuussa ole ruuhkaakaan.
Melkein jo arvasimme mitä tapahtuu paluumatkalla. Oli tarkoitus kävellä Èzestä pois, mutta se oli mahdotonta. Polkuja ei ole, eikä pikkuteitä.
Seisoimme bussipysäkillä sen samaisen tunnin.
Viimeinen päivä uhrattiin kapitalismin alttarille. Tuliaisiin.
Pojalle perinteisesti kenkiä Foot Lockerista, itsellekin, vanhemmille lapsille vähän vaatetta ja koruja. Kenkäosto sujuu mallikkaasti, kun ottaa kuvan hyllystä, lähettää pojalle ja kysyy mitä saisi olla. Menetelmä on toiminut hyvin moniaat kerrat.
Isännän tuliaisen kanssa otti tiukemmalle. Näimme ensimmäisenä päivänä näyteikkunassa hassut tossut, jotka ajattelimme noutaa viimeisenä shoppailupäivänä. Kiersimme Vanhaakaupunkia urakalla toista, ellei kolmatta tuntia ennen kuin Ohukaiset ja Paksukaiset tärppäsivät uudelleen.
”Oliko sun mielestä palvelu täällä muuttunut viime reissun jälkeen? Miksi ei tunnu samalta”, Riitta pohti.
Ei niin. Se ei johtunut aseita kantavista kurkkusalaattimiehistä, ei Promenade des Anglaisin varrelle pystytetyistä ajoesteistä.
Johtuikohan se sittenkin meistä?
Mikä meni pieleen?
- Surkean kesän ja kovan syksyn jälkeen kolme yötä ei riitä palautumiseen mitenkään.
- Liian monta menetystä oli juuri alla, kummallakin. Mieheni hyvä ystävä, minunkin ystäväni, entinen työkaverimme Niklas Herlin oli juuri samalla viikolla kuollut tässä kaupungissa. Se loi matkaan apean perusvireen väistämättä.
- Mutu-matkailu onnistuu usein, mutta ei aina. Kannattaa joskus selvittää muutama asia etukäteen. Älä usko, että tunnet sydämesi kaupungin. Et sinä tunne.
- Emme syöneet kertaakaan hyvin (liittyy edelliseen).
- Hotelli oli syvältä.
- Air Baltic on syvältä, vaikka aikataulut pitivätkin.
- Riitta sairastui hirmuiseen flunssaan paluumatkalla.
-
Mikä onnistui?
- Sää oli fantastinen kaiken aikaa.
- Saimme myös hyvää palvelua. Nizzan kenkäkaupat ovat taivaasta!
- Junat ja ratikat pelaavat, bussit ovat onnenkauppaa.
- Ei ripulia!
- Hyvän ystävän kanssa on ilo reissata, vaikka olisikin suru.
