Sakari Nupponen
Automme on kaartanut moottoritieltä kohti Kuopion keskustaa. Ensimmäinen maamerkki, jota kohti suunnistan, on rautatieasema. Sieltä käännös Maaherrankadulle, jolta pitäisi osata valita oikea poikkikatu satamaan päin. En ole koskaan viitsinyt edes panna mieleen Sammon osoitetta. Sisäinen tutka vie sinne.
Maaherrankatua ajaessa nousee mieleen lievä ahdistus; olisiko sittenkin pitänyt soittaa ja varata pöytä, vaikka on arki-ilta.
Sisäinen tutka ohjaa minut ja poikani tällä kertaa suoraan parkkiruutuun vastapäätä muikkuravintola Sampoa. Ei yhtään ylimääräistä korttelikierrosta.
Kaikki pöydät ovat varattuja, mutta ovesta oikealle pitkässä pöydässä on tilaa. Kansainväliseen tapaan istumme vieraaseen seuraan. Sehän ei pöydän saksalaisia vaivaa. Niinhän heillä tehdään kotopuolessakin.
Ruokoo iliman muikuta ei tule kyseeseen. Sivuutamme savumuikkuvaenaat smetanassa, paestinmuikut smetanassa, suutarinpaestin ja jopa häkkään tapetut muikut. Kumpikin valitsee tällä kertaa rantakalan. Siis rantakalakeeton (13,50 euroa).
Hetkeen ei kuulu kuin mussutusta ja hörpintää.
Poistumme tien päälle huuliamme lipoen. Mielessä häivähtää ajatus: täällä on varmaan mukava olla töissä, kun kaikki asiakkaat lähtevät onnellisina. Hyvä olo ei voi olla tarttumatta henkilökuntaan ja taas asiakkaisiin ja uudelleen henkilökuntaan…
Ensimmäisen kerran kuulin tällaisesta ihmeellisestä kummajaisesta kuin Sammosta aivan 1980-luvun alussa. Huhu oli kiirinyt läpi maan.
Elokuussa 1982 seisoin sitten rinkka selässä Sammon ovella, jossa oli ainakin 10 metriä pitkä jono. Alan miehiä etupäässä. Etupäästä ilmoitettiinkin portsarille, että turistin pitäisi päästä ensin.
Ei muuta kuin ohi jonon.
Se oli toista aikaa se. Etuosa oli sakeanaan kaljan juojia ja tupakan savua. Valkoiset liinat ja ruokailu löytyivät peremmällä. Paistetut muikut, olut ja snapsi rohkaisivat takaisin 5-tien poskeen ja liftaamaan kohti pohjoista.
On harvoja 35 vuotta kestäneitä asiakassuhteita. Sampo on.
