Kuolema Venetsiassa on Thomas Mannin kuuluisa novelli ja Luciano Viscontin kuuluisa elokuva, mutta kuolema Milanossa ei ole maailmanhistoriassa mitään, paitsi meille.
Kuolema Milanossa ei ole mikään Iso ja Tärkeä Kuolema, kuten se, jota edeltää Leonardo da Vincin Milanossa sijaitseva Pyhä ehtoollinen (ei nähty). Kuolema Milanossa oli pienenpieni lentokenttäkuolema, jonka moni muukin on kokenut. Se päättyi viime yönä ja oli ihan omaa syytä.
Lomahuoneistomme Lago Maggioren rannalla oli ihana kuuden hengen residenssi (kahdelle), Arona-nimisessä tuppukylässä, jossa ei ollut turisteja. Paljon sinistä vettä ja auringonpaistetta.
Residenssin kuljettaja Fabio tuli sovitusti maanantaina kello 8.30 hakemaan meidät kentälle. Hankalahko matka Malpensaan maksoi 60 euroa. Kirpaisi, mutta se olisi ollut saman, jos meitä olisi ollut kuusi.
Ihmettelimme hiukan, ettei puhelimiimme tullut edellisiltana lähtöselvitystä kuten yleensä. Olimme varanneet lennot tavanomaiseen tapaan tosta noin vaan, mennään passilla läpi ilman turhia lippulappuja.
Yritin päästä sähköpostiini tsekkaamaan koneemme tarkkaa lähtöaikaa, mutta meili ei toiminut missään. Finskin sivuilta selvisi aamukoneen lähtö.
Olimme hyvissä ajoin perillä lentoasemalla. Jonossa sitten kilahti. Konemme lähtee kello 19, lähtöselvitys suoritettu. Olimme seuraavina luukulla, kymmenen tuntia etuajassa.
”Kyllä, voitte vaihtaa lennon tänään kello 9.30 lähtevään. 250 euroa. Both”.
Emme vaihtaneet. Veimme ne perhanan laukut säilytykseen ja mietimme miten tässä näin kävi.
Tottahan otimme tilanteen sivistyneen sopuisasti, me kokeneet maailmanmatkaajat, joille aina sattuu ja tapahtuu. Tällä reissulla ei vielä ollut sattunut, joten vääjäämätön oli edessä.
Taidettiin sitten varata iltalento takaisin päin kumminkin. Oishan sen voinut tarkistaa.
Lähdetäänkö Milanoon? Tunnin matka? Pirun hikistä, kaikki ostettu, ruman kirkon katolla käyty. Istuttu kahviloissa ja katseltu kauniita ihmisiä.
Ei lähdetä. Opetellaan kymmenessä tunnissa Milanon lentokenttä niin, että jos joku jotain kysyy, voimme sanoa ME TIEDÄMME SIITÄ KAIKEN.
Onneksi Milano ei ole Arlanda. Eikä Venetsia. Eikä Nairobi. Eikä mikään pikku läpi, jonka on vartissa kävellyt päästä päähän. Otimme meille määrätyn kympin opintomatkana.
Emme tsekanneet sisään, koska emme voineet. Kello oli liian vähän. Jäimme lähtevien ja saapuvien halliin, josta pääsi ulos.
Ulkona näytti siltä miltä kentillä näyttää. Ankealta. Takana siinsivät Alpit, mutta niistä vasta huonot kuvat tuli.
Happihyppely alkoi pian potuttaa, koska happi maistui röökiltä. Luulimme jo, että tupakointi Euroopassa on vähentynyt. Ei ainakaan lentokentillä.
No dataillaan. Mutta kun akut on vähissä ja piuhat tavarasäilytyksessä. Ei jaksa purkaa. Lukemista? Englanniksi? Älä naurata!
Syöminen on aina kivaa. Pizza oli paitsi reissun eka, myös hyvä.
Kenttäjuopottelua on tullut nuorempana harrastettua. Se ei ole kivaa ja siitä voi seurata ikäviä myöhästymisiä. Niitä tässä nyt vielä tarvittaisiin. Tyydyimme pariin olueen ja proseccoon. Taisi mennä yksi Aperol myös, kun sellainen näyttää kuvassa olevan.
Kentällä on mukava seurata ihmisiä, mutta heitä ei oikein uskalla kuvata. En minäkään haluaisi tulla levitetyksi kaiken maailman blogeihin.
Tympii. Tää on kyllä nähty. Ihmisiä jonoissa.
Vessat ovat aina yllättäviä. Milanossa pönttö alkaa lurista heti kun persuus ilmestyy anturin kohdalle. Se on fiksua, koska näin kehtaa tehdä minkä tahansa asian ilman, että tarvitsee pidätellä äänihaittoja. Samalla ahteri huuhtoutuu melko monta kertaa.
Puuh. Melko kivan näköisiä koneita. Osa on aika kirjavia. Kaikenlaisia yhtiöitä sitä maailmassa on.
Aasialaiset ja eteläamerikkalaiset kelmuttavat matkatavaransa. Se johtuu turva- ja siisteyssyistä sekä siitä, että joissakin maissa saatetaan laukkuun livauttaa laitonta, ja siitähän sotku syntyy.
Perulainen perhe, noin 12 ihmistä, järjesti riemukkaan härdellin Madridin-lennon jonossa. Painoa kapsekeissa (noin 20) oli liikaa. Kelmutetut laukut punnittiin yksitellen, avattiin, siirrettiin kamaa kassista toiseen. Oli vaippaa, vaatetta, jalkapalloa.
Lapset juoksivat, isäntä hääräsi, emäntä määräsi. Kaikki sujui loistavasti. Kukaan ei hermostunut. Toivotimme hyvää matkaa sinne kauas. Mutta miksi vaipat pakattiin ruumaan?
Mites muuten meidän laukut? Rouva kassi painoi 26 kiloa (raja 23) ja herran 20. Voiko tarkemmin enää mennä! Kyllä tässä vielä jokin hämminki kehkeytyy.
Loppusuora häämöttää. Italian ja Espanjan välinen EM-peli on menetetty, koska yhteydet takkuavat ja ollaan vielä väärällä puolella. Perulainen näytelmä pelasti paljon.
Seuraa uusi näytelmä Finnairin luukulla. Sitä voisi luonnehtia Speden Rautakauppa-sketsiksi. Rouvaspuolinen virkailija näyttää, kuinka hitaasti check in -luukun voi saa auki. Hänen kanssaan ei ehkä kannata joutua sanasotaan.
”Se antais ensin piiskaa mulle ja sit sulle”, mies kuiskuttaa.
Tunti siinä tuhraantui kaikkine esitemppuineen. Nyt alkaa kenttäkuolema olla lähellä, ellei se luukku ala aueta. Ja jotkut oikeasti asuu kentillä!
Vihdoin! Turvasta mentiin sukkelasti viidessä minuutissa. Pakolliset naamarasvat ja sitten puoleksi tunniksi katsomaan matsia, jos telkkari jostain löytyisi. Löytyi, mutta sieltä tuli tanssiohjelmaa.
Hapan tätsy oli järkännyt meille paikat eri riveltä, mutta ei hätää: koneessa aina joku suostuu vaihtamaan. Ei silti, olimme nyhjänneet kimpassa viikon. Mukavampi kuitenkin yhdessä mennä loppuun saakka.
Finskin kiva lentoemäntä kävi vähän väliä tsekkaamassa pelitilanteen: Italia voitti 2-0, jee! Ja Islanti johti Englantia vastaan. Nyt on maailma mallillaan.
Islanti voitti.
Selvisimme sittenkin hengissä kymmenen tunnin kenttämaratonista.
Mitä opimme? Emme tietenkään mitään. Voi niitä vanhanaikaisia printtejä kuitenkin mukanaan kuskata, ihan vaan siltä varalta, että sähköposti ei aukea.
Näkyi olevan muillakin.
