Nyt on oikeasti vakavaa asiaa. On ilmeisesti saavutettu hulluuden huippu tältä syksyltä. Akvaariokalan suuntavaistolla varustettu diabeetikko säntää lenkille ennalta tuntemattomaan paikkaan. Ilman karttaa, ilman päivitettyä gps:ää, ilman evästä, tavallisissa lenkkareissa.
Älä kokeile tätä metsässä.
Näin sen piti mennä, kuten kaikkina muinakin sieniretkipäivinä:
Päätimme kuitenkin kokeilla hiukan eri suuntaa Espoossa, Kaitalampea. Mikäs, kierretään lampi, toinen poimii sienet, toinen sauvoo lenkin. Kotimaan lähimatkailua.
Tässä mitään oppaita tarvita, vaikka Espoon Luukin koko alueesta olisi saatavilla hyvinkin yksityiskohtaisia karttoja.
On kokeineita ja fiksuja vaeltajia, kuten Lapin kairat kolunnut mieheni, ja esimerkiksi Nella, jonka blogi kertoo järjellä siitä, mistä minä järjettömästi.
Näin se meni. Minä yksin olen syyllinen.
Auto parkkiin länsipuolelle ja tarpomaan.
”Mä sauvon tästä plutakon ympäri, jää sä noukkimaan niitä tatteja.”
Otin kumminkin puukon ja viinakaupan kevyen kangaspussin mukaan, sillä näinä päivinä sienihullu ei mene metsään ilman pussukkaa.
Armaani huomautti, että merkitty polku näyttää toiseen suuntaan, mutta minä hulda huoleton viittasin kintaalla: voi sen näin päinkin mennä.
Ehkä puolen kilometrin päässä tulee tenkkapoo. Äkkijyrkkä seinä. Ei voi mennä yli, ei voi mennä ali, ei voi mennä lävitse, täytyy kiertää.
Heti perään toinen. Jyrkkä, kivinen pirunpolku laelle ja alas. Kolmas, neljäs. Hiki alkaa irrota.
Madeiralla vaeltaessamme meillä oli nilkkaa tukevat kengät ja kunnon kamppeet, juomat ja eväät. Nyt minulla on tavalliset lenkkarit, sauvat, pieni pullonpohja vettä, ei mitään syötävää, vaikka olin juuri työn merkeissä perusteellisesti perehtynyt retkieväisiin.
Viikonlopun kesäsade oli paisuttanut purot joiksi. Takaisin en kyllä käänny. Jostain pääsee yli.
Loiskis! Nilkkoja myöten. Nyt ei ole enää kivaa. Missä se järvi on?
Onneksi on näitä sieniä kumminkin. Ihan mieletön esiintymä lampaankäävän näköistä tavaraa. Onkohan se kääpä? Google ei täällä skutsissa näköjään toimi. Siis ei muuten toimi karttakaan!
Jos otan nuo sienet mukaani, ne todennäköisesti eivät ole lampaankääpiä. Jos jätän, ne ovat. Näinhän se menee. Otan osan.
On täällä muutakin. Taitaa retki vähän venyä.
Soitan armaalleni onko hänen koppansa jo täynnä. En saa yhteyttä. Tarvon ryteikössä eteenpäin. Pitäisiköhän puukko laittaa reppuun, jos vaikka kaadun? Ettei mene valtimo? Kyllä täältä jotenkin pois päästään.
Tieni näyttää kulkevan yhä syvemmälle metsään. Koetan gps:ää. Puhelin pyytää päivittämään.
Pissahätä. Ei paperia. Janottaa. Sokerit heittelee.
”Kaitalammen aarnialueella on tehty havaintoja jopa ilveksistä”. Onneksi en tiedä tätä vielä, koska netti ei toimi.
Tulen suolle. Mahdoton paikka. Käännyn kohti kallioita, koska niitä ainakin oli Kaitalammen rannalla, missä se lampi sitten lieneekään.
Kallion laella on nuotiopaikka. Ihme kyllä ristin sielua ei näy missään, vaikka aurinko paistaa ja on mitä mainion ulkoilusää. Ehkä se johtuu viikonpäivästä. On tiistai, yrittäjälle ja prekariaatille maanantai tai sunnuntai, mikä tahansa päivä.
Näköalapaikalta on vissiin ne komeat mainoskuvat otettu. Kyllähän täältä sitten pois pääsee!
Älä panikoi, älä panikoi. Tätä olen hokenut itselleni jo tunnin.
Luistelen sammaleista kalliota alas, kunnes se tapahtuu. Rysähdän selälleni, ranne edellä.
Käteni vieressä sihahtaa vihainen tai erittäin säikähtänyt iso kyy. Nyt panikoin. Kiljun pitkiä naisellisia kirkaisuja ja saan vastaukseksi koiran haukun. Ranne on onneksi ehjä.
Tulee itku. Soitan armaalleni, hän on päässyt katveesta ja vastaa.
”Mä oon eksynyt ja täällä on käärmeitä! Mä en pääse ikinä pois!”
”Missä sä olet?!”
”Eksyksissä, sanoin jo! Ei täällä oo polkuja, pelkkää ryteikköä!”
”Kulje selkä aurinkoon päin, kyllä sä ennen pitkää polun löydät. Selkä aurinkoon. Soita heti kun näät maamerkin. Ne käärmeet menee pakoon.”
En uskalla liikkua, kaikkialla vaanivat kyyt.
Ehdin jo nähdä haaltuneet luuni kivikasassa. Kuolemansyyni, kyynpureman aiheuttama anafylaktinen reaktio yhdistyneenä sokerisokkiin, jää jälkipolville arvoitukseksi. Kukaan ei minua poloista löydä.
Kunnes kyynelistä sokeana harhailen polulle, jossa on viitta: tuonne 1,4 kilometriä, tänne 0,7. Yhdelle parkkikselle kilometri.
Se on golfkentän vieressä. Nyt vasta pelottaakin, tai itkunaurattaa. Seikkailun päätteeksi saan varmaan pallon päähäni.
Vartin parkkietsiskelyn jälkeen löydämme toisemme. Olemme molemmat vähän adrenaliinimyrskyssä. Kun se laantuu, alkaa vapina. Halataan kevyesti. Hän ei moiti.
Ne muuten olivat lampaankääpiä.
muista maista 