Kiina – savuinen, sumuinen maa

Tiina Vahtera

Hyvää ilmastoviikon jälkeistä 70-vuotissynttäriä, Kiina, ja parempaa tulevaa meille kaikille maapallon asukkaille.

En nyt mitenkään halua paasata, mutta minulla on ollut tilaisuus tutustua yhteen maailman nopeimmin kasvavista talouksista ja maailman ehkä eniten saastuttavista maista, siis Kiinaan, vain rankimman kautta.

”Helsinki, savuinen, sumuinen kaupunki”, hiipi korvamadoksi, kun avasin verhot  Keski-Kiinan Chongqingissa (lausutaan tsongtsing) joulukuisena aamuna muutama vuosi sitten.

Dannyn vanhassa Africa-hitissä Kuusamo, niin mestari Juha Watt Vainion sanoittama kun onkin, ei kyllä tiedetä savusta ja sumusta senkään vertaa kuin mökkisaunan löylyhuoneessa.

Minua kohtasi toisella Kiinan-matkallani tämä näky kehnosti nukutun yön jälkeen:

Miten sen nyt kauniisti sanoisi. Ei mitenkään.

Maisema oli ihan hiton pelottava, ruma, lohduton,  pimeä. En ole nähnyt Chengdun pandapuistoja, en muuria pohjoisessa, en vehreän  Hongkongin Peakia. Apropos, Hongkong, savua on nyt sielläkin, lokakuussa 2019. Se tulee poliisien kyynelkaasuammuksista.

Chongqingissa oli savua, sumua ja likaisen keltaisen joen, Jangtsen, rupusäällä. Ai niin ja Guangzhoun, entisen Kantonin, savusumussa.

Matkaajan pitäisi aina suhtautua kohteeseensa avoimin mielin, mutta tuon 32-miljoonaisen kaupungin viesti Suomen tytölle oli melko tyly. Hotellin naapurihuoneessa miesseurue pelasi yöt läpeensä pokeria tai jotain rahasta (uhkapelit ovat Kiinassa kiellettyjä), polttivat röökiä niin että minunkin huoneeseeni tulvi oven alta sininen sauhu. He huudattavat paikallista heviä nupit kaakossa ja karjuvat lempimusiikkinsa yli. Tuli mieleen eräs tuotemerkki:

Reippaana tyttönä lähdin kuitenkin ypöyksin etsimään elämyksiä jättiläiskaupungista, jossa puhutaan vain kiinaa. Maassa, jonka hiilidioksidipäästöt ovat neljässä vuodessa kasvaneet 17,3 prosenttia, ja jossa juuri annettiin rajuin mahdollinen saastevaroitus.

Möykkäävät, epäystävälliset sedät hotellissa olivat onneksi vain sattumaa  – olivathan?  – sillä kaupungilla törmäsin  ystävällisiin ja avuliaisiin ihmisiin. Mitään ei ymmärretty puolin eikä toisin, kommunikoin vain kätevän suomi–kiina–suomi -sanakirjani avulla. Vessaankin opastettiin.

Maailman kolmanneksi pisin joki sen sijaan pysyi mutaisena ja luotaantyöntävänä. Joki haarautuu Chongqingin kohdalla kolmeksi virraksi ja niiden keskellä on kaupungin uusi sydän, eräänlainen Manhattan.

Kätevin tapa ylittää joki on kaapelivaunu, missä kuulee vaihtoehtoisesti kiinalaista poppirenkutusta tai länsimaista saippuasarjaa dubattuna. Täysillä. Taksilla ajallen matka Jangtsen yli kestäisi päivän eikä maisema ei juuri komistuisi.

Kappas vain, ja joki tulvii.

Kuten aina meikäläisen reissuilla, viimeisenä päivänä pilkahti yllättäen aurinko. Kiina näytti kauniimmat kasvonsa.

Ehdin katsoa niitä Chongqingin vanhan lentoterminaalin ikkunan läpi matkalla Hongkongiin. Välilasku kesti kahdeksan tuntia, mutta en saanut poistua transit-alueelta, jonka kaupat ja baarit tulivat jokseenkin tutuiksi.

Kotiin saapuessani edessä oli vuosituhannen tulva. Alin kuva on otettu tammikuussa kotini parvekkeelta. Merenlahti on noussut pellolle, tai niityksihän tuo alue on kaavassa merkitty.

YK:n ilmastokokouksen mukaan talvet lämpenevät ja suttuistuvat. Jäätiköt sulavat, tulee lisää tuhotulvia.

Ei mitään lisättävää.

 

ChongqingKiinaLuontoSaasteet