Luin tasavuosia täyttävän ex-kollegani Mikan päivityksiä Kap Verden-lomalta. Siellä sankari ansaitusti lepää alkavan uuden vuosikymmenen rasituksista.
Oi, mitä muistoja tuo Portugalin entinen siirtomaa monellakin tavalla herättää!
Kap Verde. Cabo Verde. Eikö kuulosta ihan Afrikan tähti -peliltä. Sieltä nykyään itsenäinen (1975) saarivaltio löytyykin, tosin sen sijainti pelilaudalla on viitteellinen.
Matka Helsingistä Lissabonin kautta Salin saarelle Kap Verdelle oli erittäin latautunut. Nyt koen jotain ihan uutta, harvinaista ja eksoottista. Atlantin valtio oli juuri aukeamassa valmismatkana suomalaisturisteille .
Sitä suurempi oli pettymys, kun kone alkoi laskeutua: tuo aavikkoko on lomaparatiisi? Vettä ja hiekkaa, muutama talonröttelö ja jättimäinen hotellipyydys.
Olimme matkakumppanini Pian, terveisiä vain Rolloon, kanssa pikkuisen järkyttyneitä ja tilasimme toisen gin tonicin. Kumpikaan meistä ei halua sukeltaa eikä lennellä liitovarjolla. Mitäs me sitten tehdään?
Hotellimme Riu Funana oli Santa Marian kaupungin, Salin saaren ja koko maan paras. Se tarkoitti kasvotonta all inclusivea, jossa gt:kin tuli muistaakseni hanasta. Joka tapauksessa jo ensimmäisenä iltana hypimme vesijumpassa altaassa saksalaisten ja brittien kanssa. Heti alkuunsa meitä ryhdyttiin luulemaan venäläisiksi, ja sitä on riittänyt. Vähemmän näinä vuosina.
Täyden palvelun hotelli on jännä pienoismaailma, ja ihmisten seuraaminen loman suurinta hupia. Koko matkaseurueemme huomasi heti katkokävelevän brittirouvan. Hän oli kuin Madge riemukkaasta brittisarjasta Benidorm.
Rouva huojahteli tupsusandaaleillaan rusinanruskeana korppuna lasi kädessä määrätietoisen oloisesti minne lie. Monesti hänen käsipuolessaan oli 2/3 nuorempi, tumma mies. Piipahdimme välillä muilla saarilla, mutta palattuamme rouva löytyi aina tutusta baarista. Miehet vaihtuivat.
Ei ihmisille saa nauraa. Joskus on pakko.
Sal oli ainakin tuolloin, 2007, vähän tylsä. Kaikkialla rakennettiin lomakohde Santa Mariaa. Syvemmällä saarella aukesi aavikko kangastuksineen. Lähdimme retkelle rantakirppu- ja mönkijäletkana. Voi pojat, sepä oli tyttöporukalla yllättävän hauskaa! Kiitos, Juha, kun kuvasit meitä hömppätätejä.
Espargos, kylä keskellä ei mitään, oli erikoinen. Siellä ei todella ollut mitään. Mikähän nyt lie tilanne? Käy, Mika, katsomassa.
Kap Verdellä oli peloton olo. Että kaikki on hyvin, olemme turvassa. Harhaa se saattoi olla, mutta emme hötkyilleet.
Saarille oli saapunut mantereelta, Senegalista lähinnä, käsityöläisiä, jotka yrittivät tienata elantoaan myymällä puuesineitä. Eihän kauppa käynyt, kun ei turistejakaan juuri ollut.
Senegalilaiset erotti paikallisista heidän silkkisen musta ihonvärinsä. Maailman myllerryksissä sekoittuneet kapverdeläiset ovat selvästi vaaleampia.
- Lähdettekö katsomaan työhuoneelleni veistämiäni patsaita, eräs yrittäjä pyyteli Piaa ja minua. No tottahan toki. Patsaat olivat, no jaa, ja maksoivat muutaman pennin.
Yrittäminen kukoistaa. Hän on paikallisia. (c) Juha Puikkonen. Emme ostaneet. Harmitti jälkeen päin vietävästi. Ei se olisi ollut suuri uhraus matkakassaamme, mutta hänelle varmasti päivän palkka. Miten törppö voi turisti olla. Yritimme tavoittaa miestä myöhemmin, mutta emme enää löytäneet.
Saarihyppelymme vei meidät seuraavaksi Sao Vicentelle Mindelon kaupunkiin, josta oli kotoisin maailmankuulu laulajatar Cesária Évora. Rouva eli vielä tuolloin, mutta ei ollut kotona. Kolkuttelimme.
Ostin hänen levynsä, jota kuuntelen aina kun pakkaan seuraavaa matkaani varten; vaikka se olisi vain Seinäjoelle, paitsi että siellä en käy. Kuuntele sinäkin, Cesáriaa täältä. Kyllä tulee lomafiilis!
Sao Vicenten värit lumoavat. Tämä on Afrikkaa! (c) Juha Puikkonen.
Kap Verde ei ole tietenkään ihana turistisaareke kaukana pahasta. Paikalla on kirjaimellisesti musta menneisyys orjakaupan keskuksena. Ennen 1400-lukua vihreät niemet olivat asumattomia, mutta sitten tulivat portugalilaiset löytöretkeilijät. Tuli orjakauppa mantereelta saarten kautta Amerikkaan ja Eurooppaan.
Kurvaisimme vielä Praiassa, Kap Verden pääkaupungissa. Yliopistokaupunki on paikoista modernein ja sen torilta ostin parilla eurolla ihanat sandaalit, joilla tassuttelin viisi vuotta. Kestivät. Miksi vain tämä on jäänyt mieleen? Kuvaa ei ole.
Kummallisesti aina päädyn ihastumaan maihin, joilla on jotain tekemistä Portugalin kanssa. Olisi fiksua paheksua löytöretkeilijöiden ja imperialistien tekosia vaikkapa Azoreilla, Mauritiuksella, Madeiralla tai juuri Kap Verdellä, mutta en paheksu.
Mitä se auttaisi? Löytöretket ovat avanneet meille kauniin ja karun maailman. Portugali ja Suomi, me kaksi outoa maata Euroopan laidalla, symppaamme toisiamme. Käsittämätön kieli, taipumaton luonne, nöyristelemätön mieli, historiallisesti ikävä itänaapuri. Vähän sama kuin irlantilaisten kanssa.
Eikö mitään onnettomuutta?
- Ai niin, meikäläinenhän oli reissun päällä. Eikö oikeasti mitään sattunut?
- Toki: matkanjärjestäjä unohti passinsa hotellin yöpöydän laatikkoon. Taksin renkaat ulvoen passi matkustajineen saapui kentälle hetkeä ennen koneen nousua.
- Me muut olimme sillä välin tappaneet aikaa baarissa.
- Kirjoitinko jotain Rouva Brittirusinasta ja gt:stä? Unohda se. Ei ikinä pitäisi. Omaan nilkkaan kalahtaa niin että lasi helisee.
