Kuolema Milanossa (ja vähän muuallakin), osa 2

Happamat ihmiset happaman palvelun Kotkanpesällä. Olin juuri kaatunut polveni verille eikä maisemasta näkynyt mitään. Mykkäkoulukin taisi olla.

Tiina Vahtera

Siitä ei todellakaan tullut paraatimarssia Italiaan. Kun suunnittelimme automatkaa viime kesän lomakotiimme Italian Aronaan, arvelimme selvittävämme Euroopan suit sait!

Mehän tunnemme Euroopan. Osaamme maat, ilmansuunnat, pääreitit, kaupungit. Emme tarvitse navigaattoria, koska meillä on hyvät kartat, kaksi kännykkänavia, kahdet vielä kohtuullisesti toimivat aivot.

Mutta Eurooppa, joka on yhtä tietyömaata, ei tunne meitä eikä suurien linjojen loogisuuttamme. Eurooppa on itsekin salaa mennyt muuttumaan.

Siitä on tullut liikenneympyröiden, näiden kiertoliittymien, viitoittamattomien ja numeroimattomien teiden ja yhtäkkisten kääntymäsuuntien viidakko, joka tekee ihmisen hulluksi varsinkin sivuteillä ja MILANOSSA!

Näin tervehti Milano meitä tänä vuonna.

Apropos, Milano! Viime vuonna koimme eräänlaisen kuoleman samassa kaupungissa: 10 tunnin odotus kentällä ja ihan omasta syystä.

Herra Mars nauttii 10 tunnin luppoaikaa Milanon kentällä kesällä -16.

Tällä kertaa kuolemantäräys tuli moottoritien hahmossa. Katkoviivalla uunituoreeseen karttaan merkitty motari olikin menty rakentamaan valmiiksi ja viitat ohjasivat sinne tänne.

Gps sekosi, minä sekosin.

Tie, jota ei pitänyt olla.

Pohjustan hieman.

Olimme ajaa jollottaneet itäisen Saksan läpi Itävaltaan, josta aikeemme oli hurauttaa Gardan kautta sille kolmannelle järvelle Lago Maggiorelle. Tuttu kämppämme odotti Maggioren etelärannalla Aronan pikkukaupungissa.

IMG_3085 (2)
Finnlines, näppärä kulkupeli Suomesta Saksaan. Nätillä säällä vielä hauskempi.

Saavuimme Finnlinesilla  iltamyöhällä Travemündeen ja olimme fiksusti varanneet yösijan läheisestä kylästä hotelli  Zum Ratsherrnistä. 85 euroa.

Eksyimme Lyypekin ympäristön tietyömaille ja saavutimme kohteen tunnin myöhässä. Gps lupasi 12 minuutin ajomatkan, mutta sininen mollukka pyöri näytöllä hulluna yhteyttä vailla, ja minä panikoin.

Ensimmäinen yösijamme Zum Ratsherrn.

Sivistyneen hiljaisuuden vallitessa sekoilimme Lyypekistä pikkuteitä kohti seuraavaa yöpaikkaa, joka oli missä lie. Ajattelimme varata sen netistä lähempänä auringonlaskua.

Moderni ihminen varaa hotellin modernilla tavalla.

Kohteeksi valikoitui entinen Derkkulan suurkaupunki Magdeburg ja hotelli Historisches Herrenkrug Parkhotel. Paikka näytti hienolta, sää suosi ja elämä alkoi hymyillä.

Rouva ajaa. Se olikin eka ja vika kerta.

Kännykän navin avulla ohjasin kartturina meidät tasan oikeista kadunpätkistä tasan oikeaan suuntaan, kunnes tuli tiesulku. Ei selityksiä, vain tiesulku. Kiertelimme pitkin pohjoista Magdeburgia ja päädyimme samalle tiesululle, jossa oli jo kaksi itäsaksalaisen ystävällistä vartijaa.

”Ei, ette pääse tästä. On maraton. Tämä on ainoa reitti hotellille, tulkaa puolentoista tunnin päästä uudelleen.”

Samaa näytelmää todistivat räyhäävä herra jostain päin Saksaa ja meille tilanteensa kurjuutta tilittävä poliisisarjakarikatyyri (rouva) Frankfurtista.

Ihan vähän otti päähän. Olisi ollut ihana kellistyä törkeän hienon hotellin 88 euron huoneeseen, syödä hyvä illallinen ja kävellä puistossa.

Blogiainesta tämäkin seikkailu, tuumii herra kuljettaja Magdeburgissa ja nauttii pienen oluen.

Kun vihdoin pääsimme perille, hotellin respa selitti ilmiön, jota olimme pitkin matkaa ihmetelleet: alueella oli edellisiltana ollut kamala myrsky, joka oli kaatanut puita juurineen kuin metsätyökone. Yksi ihminen oli kuollut.

960x640_bestfit (90)
Vajaan 12 tunnin ilo Magdeburgissa.

Tähän väliin mahtui mukavaa ajelua oikeaan suuntaan maisematie 22:lla, mainio juhannuspäivän silli-parsalounas Wagnerin kaupungissa Bayreuthissa ja tosi nasta yöpaikka Hotel Schafflerhofissa Bischofsmaisissa.

Paikka piti tsekkiläinen pariskunta Staneck, joka tunsi hyvin Suomea. Palvelu oli suorastaan ylitsevuotavaa ja ankka suli suuhun. Koko hoito aamiaisineen, illallisineen ja olusineen 100 euroa.

Isäntäperheemme Staneck Hotel Schlafferhofissa oli ylitsevuotavan ystävällinen.

Minulla oli päähänpinttymä Berchtesgadenista ja Hitlerin Kotkanpesästä Kehlsteinhausista, jossa olin käynyt aiemminkin, ja jonka muistelin aivan luokattomaksi. No sinnepä siis aamusta suunta.

Virkailijat kaupunki-infossa näyttivät hapanta naamaa, kun tiedustelimme pääsyä kohteeseen. Saksalaisilla on edelleen paha trauma viime vuosisadan historiastaan. H:sta ei puhuta, enkä sitä ihmettele.

Tie Kotkanpesälle.
Mittään ei näy.

Paikka oli luokaton ja palvelu kehnoa, ihan kuten muistelinkin. Lisäksi pilvimatto oli paksu ja harmaa ja alkoi rakoilla vasta, kun saavuimme bussikuljetuksella takaisin alas. Kokemuksen kruunasi turvalleen lento: väistin parkkipaikalla autoa ja niin sitä mentiin kuin Hyacinth Bucket.

Vähin vammoin.

Suunta Itävaltaan. Halpaa bensaa! Bensikseltä sai myös 17 euron tuulilasitarran, jolla pääsi tuon mainion – hahhah- maan moottoriteille.

Nytpä rullaillaan hetki Itävallassa.

Makeissa maisemissa kohti Kitzbühelia, jossa oli määrä yöpyä seuraavaksi. Seonneesta kännykkänavista ja vielä höpsähtäneemmästä kartturista huolimatta paikka löytyi, parahiksi juuri kun keittiö meni kiinni.

Nättiä kyllä oli.

Kitzbühelin Seebichl oli viimeinen kotimme Itävallassa. 105 euroa ja ”oma parveke”.

Italian rajanylitystä saatteli kaunis italialainen iskelmämusiikki. Voi elämä, kun se maistuu hyvältä!

Ilman suuria suruja löysimme Gardajärvelle ja Limoneen, sitruunoiden kaupunkiin. Parkkeerasimme kotteron ylärinteen parkkitaloon ja lähdimme talsimaan alas kohti rantaa ja lounasta. Oli tajuttoman kuuma!

Lounas Limonessa.

Pudotin ravintolassa oliiviöljypullon lattialle. Mahdollisesti serbialainen sekä thaimaalainen tarjoilija pidättelivät ärtymystään siivotessaan jälkiäni. Sirpaleet eivät tässä tapauksessa tienneet onnea, päin vastoin.

Matkamuistokaupassa räsäytin sitruunasaippuan aluslautasen tungoksessa lattialle ja tunnustin jonotuksen jälkeen syntini kauppiaalle. Hän ihmetteli mistä maasta oikein olen. ”Suomesta”. No, se selittää, myyjä hymyili ja antoi minulle uuden tilalle – samalla hinnalla.

Parkkihallissa hätäännyimme, kun  autoa ollut missään. Kakkosruutuun jätimme. Pakko  se on poliisille mennä, herra Mars alistui, kun päähäni pälkähti, että parkkiruudusta näkyi ulos. Hallissa oli vielä sittenkin yksi kerros, ja siellä Jettamme kökötti ottajaa vailla.

Tallessa!

Rallatellen suunnistimme Gardalta kohti Maggiorea ja viikon kesäkotiamme. Helppo homma, seuraamme vain moottoritien viittoja. Niin seurasimme. Strada oli oikaistu. Venetsia-Milano-tie ei mennytkään enää Bergamon kautta vaan suoraan.

Jossain meni nyt pieleen.

Gps… ja niin edelleen. Hellepäivän rajumyrsky lähestyi meitä sataakolmeakymppiä ja saavutti.

Olenko jo kertonut mitä mieltä olen tästä helvetinkoneesta?

Uusi autostrada oli avattu hiljakkoin, eikä sen varrella ollut yhtään  levähdyspaikkaa saati huoltoasemaa. Pyörimme välillä Milanon etelä-, välillä itäpuolella, aina väärällä tiellä väärään suuntaan. Taivas mätti vettä ja salamoita.

Kuinka ollakaan, juomavesi oli lopussa ja rakko täynnä. Silloin, vasta silloin, minulta pääsi itku. Ei mikään räkähuuto, vaan hätääntynyt nyyhkäys, että ikinä emme pääse täältä kotiin Aronaan. Mun pää räjähtää, pissa tulee housuun!

Mäkkärissä on aina hyvät vessat, mies päätti, ja ajoi paikallisen Europa-huvipuiston McDonald’siin. Virhe, suuri virhe. Ei se Mäkkäri niinkään, mutta sen huvipuiston läheisyys.

Rauhoituin tauosta kuitenkin sen verran, että pystyimme yhdessä kommunikoimaan jatkosta. Löysimme oikean tien ylös Maggiorelle, mutta sillä tiellä oli onnettomuus ja helvetillinen ruuhka.

Milano. Ei meidän kaupunkimme.

Pimeys laskeutui, kun meitä tervehti viitta ”Arona”. Meni muutama tovi, kun puikkelehdimme yksisuuntaisia kohti tuttua osoitetta. Kun laukut, pussukat ja nyssykät oli raahattu kolmenteen kerrokseen, arvelin, että nyt on sen punaviinin paikka.

Lasi räjähti lattialle tuhannen päreiksi. Mies lähti ostamaan olutta. Minä imuroin kovan päivän illan ratoksi.

Tästä se loma alkaa. Niinhän me luulimme. Herra Marsilla on varmaan vielä jotain sanottavaa hyvin suunnitellusta automatkasta, kartoista, navigaattoreista, Saksan moottoriteistä ja rekkakuskeista, mutta hän kirjoittanee niistä itse.

Tarinamme jatkuu.

Tässä siis vasta antipasti. Vain yksi neuvo minulla on antaa: älä huolehdi Italian autostradamaksuista. Ne huolehtivat kyllä sinusta. Eikä se niin kamalan kallista ole: monen tunnin eksyminen 9,70 euroa.

IMG_3180 (3)
Älä pelkää. Kaikki järjestyy.

 

1 comment

Add Yours
  1. Sanna Wallenius

    Muahahaa! Kiitos jälleen maukkaista nauruista. Rouva Venus ja Herra Mars eivät koskaan petä. Saksalaiset ja italialaiset liikennesuunnittelijat sen sijaan kyllä. Juuri jotain tuon suuntaista olen varsinkin Italiasta kuullut, eikä olla vielä uskallettu lähteä sinne navigoimaan.

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s