RÄKS – ja jotain särkyi sisälläni Keniassa

Tiina Vahtera

Mitäpä sitä ihminen muuta Mombasan-matkaltaan toivoo, kun vaahdonvalkoista ja kuumankosteaa. Ei ainakaan selkäranganmurtumaa, mutta sen minä sain.

Palataan ensin katastrofaaliseen Kenian-matkaan. Katastrofi ei ollut Kenian syy.

Intian valtameri aaltoili vaimeasti. Olimme ajaa rytyyttäneet jeepillä reippaan tunnin satamaan hypätäksemme puiseen turistipurjelaivaan ja siitä edelleen veneeseen snorklaamaan.

En juurikaan välitä snorklaamisesta enkä sukeltamisesta, niistä on vain huonoja kokemuksia. Mutta tämä oli jotain erilaista: vielä huonompi. Kaikkein kamalin!

Paikallinen nuorimies oli ottamassa vastaan rouvia ja herroja veneeseen. Ma’am, please! Ma’am, please! Ma’am, ups! Se viimeinen m’am olin minä, joka makasin selälläni veneen pohjalla.

Iso aalto oli erottanut ison ja pienen veneen juuri kun olin siinä välissä. Rojahdin  hallitsemattomalla kiepillä pikkuveneeseen. Tilanteesta minulla ei ole kuvaa, eikä muillakaan.

Oli kuulunut hurja  räsähdys, ja arvasin, että nyt sattui pahasti. Tuntuuko sormet? Kyllä. Varpaat? Hädin tuskin. Ainakaan kaularanka ei ole poikki. Näen, kuulen, mutta sattuu niin että meinaa järki lähteä. Taisi lähteäkin.

Alkoi yleinen härdelli, toisin sanoen muut lähtivät snorklaamaan ja minä jäin veneeseen auringonpaahteeseen ilman vettä. Laivapojat auttoivat sen verran, että pääsin puoli-istuvaan asentoon.

Kun snorklausretki on tilattu, sitä ei lopeteta, vaikka vahinko sattuisikin. Retkihän  maksaa suunnilleen Etelän Ristin verran dollareita.

Meni tunti, pari.

Vanha ystäväni pissahätä alkoi pakottaa, mutta veneessä ei ollut vessaa, veteen en päässyt (hyi, epäekologista)  ja laiva toisaalla. Laivan vessa oli jyrkkien rappusten takana  – ei mitään mahdollisuutta.

Ihana matkanjohtajamme Kaisa teki parhaansa. Haluanko paikalliseen sairaalaan vai matkatoimiston lääkärin hotelliin? Hmm, mitenkähän.

Rytkytimme jeepillä takaisin, minä kuskin vieressä puoliksi makaavassa asennossa. En muista miten laivasta/veneestä pääsin ulos.

Hotelliin  saapui mieslääkäri, jota vähän hävetti tädin tunnustelu – ei silti, iletti minuakin oma päivän näljäisyyteni, kipuhiki ynnä muu ei-niin-hienon-naisen tunnusmerkki.

Lääkärisetä paineli pikkuisen kylkeä. Potilas ähki. ”Ehkä kylkiluita murtunut, en osaa sanoa ilman röntgeniä.” Hän antoi minulle neljä vaaleanpunaista barbie-pilleriä. Arvelin, että nyt aukeaa taivas ja kiputippa.

”Ei sitten yhtään alkoholia näiden kanssa”. Nyt jos koskaan olisin tarvinnut agloafrikkalaisen kansallisjuoman gin tonicin. Ei sit.

Onneksi suurin osa ohjelmasta oli jo takana päin. Upeat safarit, joista ei olisi tullut näillä kivuilla mitään.

 

 

Kaikki heidät oli tavattu jo ennen veneonnettomuutta. Jäljellä oli muutama kivulias päivä ja lento kotiin. Onneksi en tiennyt millainen.

Olimme ehtineet vierailla myös Mombasan kaupungissa ja nähneet uljaita, suoraryhtisiä ihmisiä kävelemässä pitkin tien laitoja ja katuja. Heillä ei ole varaa matkustaa julkisilla saati taksilla. Mitä tässä valitan.

Kaupunki oli monimuotoinen ja antava, kun jaksoi raahustaa kadulla muiden perässä. Teki mieli olla kuten nuo lepäävät miehet:

 

Onneksi maisema hotellissa oli sentää komea. Veteen en mennyt, enkä olisi edes päässyt. Suihkussa pitelin seinistä, kun sattui, kammotti  ja huimasi.

 

 

Mombasa ja Kenia saa  nyt tästä kirjoituksesta ihan  väärän sävyn. Maa on hurja ja hieno, pelottavakin. Luonto sanoin kuvaamaton. Minkä sille voi, että meikäläisen reissut menevät aina tavalla tai toisella persiilleen, nyt onneksi vasta lopussa.

Kolmantena päivänä j.o.o., jälkeen ortopedisen onnettomuuden, lähdimme kotiin. Aluksi oli tietysti jeeppisulkeiset, sitten Mombasasta lento Nairobiin. Nairobin pimeästä, ruuhkaisesta, tylystä kentästä en halua lausua nyt enempää. Matkalaukkua vedin yksin.

Nairobista tikkusuorana Amsterdamiin. En pystynyt enää liikkumaan. Amsterdamissa taiteilin laukkuni Helsingin-tsekkaukseen, juosten.  Ihminen pystyy mihin vain. Muistin mielessäni ikivanhaa matkavakuutusmainosta ”Jambo!”.

Kotikoneessa alkoi itkettää ja naurattaa. Takana oli kolmisen vuorokautta unetonta kipua plus puolitoista vuorokautta lentokoneen turistiluokissa ja rähjäisillä kentillä.

Koska kaikki kuitenkin lopulta päättyy hyvin, näihin päiviin saakka, loppu johdatteli matkan kaavaa. Hyvin meni, mutta menköön.

Vanhin ja nuorin poikani ottivat rähjä-äidin vastaan taksista ja veivät lääkäriasemalle. Trauma- ja ortopotilaisiin erikoistunut lääkäri oli tunnin myöhässä ja minä viimeinen potilas.

HYVIN KIIREINEN lääkäri pyysi minua nousemaan tutkimuspöydälle, mutta kun en voi, ja tutki sitten pystystä. ”Joo, ei tässä mitään tunnu, kylkiluut varmaan. Viikko sairaslomaa, heippa.” Kaksi päivää sain kärvisteltyä kotona.

Kun aina kumminkin kolottaa ja pakottaa, asia jäi silleen. Kunnes pari vuotta tapauksen jälkeen oli todella mentävä tutulle fysioterapeutille. Hänpä hoksasi kysyä:

”Onko sulla kenties ollut jokin selkävamma viime vuosina? Sä käveletkin ihan vinossa? Selkärangan hiusmurtumaan tää viittaa.”

No niin. Haluan vielä kertoa, että vein yhden pinkin  barbie-pillerin  (jonka sain tohtorilta Keniassa) varmuuden vuoksi tutkittavaksi labraan. Se oli 200-grammaista parasetamolia, samaa, jota pikkulapset saavat kuumetauteihin.

Jumankauta nääs päivää, olisin sen GIN TONICIN ansainnut.