Tiina Vahtera
Kun on tuoreesti ilmastakseni hiihtänyt kouluun kesät talvet (asuimme koululla) hiihto tykyttää takaraivossa aina, kun näillä etelän leveyksillä on hippunenkin lunta.
Nyt tykyttää ihan kirjaimellisesti, sillä pyllähdin takaraivo edellä latuun kolme kertaa kotipihalenkin (n. 3 km) aikana. Silti on voittajaolo: suksilla ensi kertaa viiteen vuoteen! Tämä ”hiihtoinnostus” ja huono omatunto siitä, ettei hiihdä, on isän ja tietysti äidinkin syytä.
Hyvää ja rakasta isänpäivää missä lienetkin, nuorena kuollut isäni.
Kasvoin Suomen lumisimmassa pisteessä, Kainuun Suomussalmella, Pesiön ja Korpelan kouluilla, joissa kymppi hiihdettiin kaverini Arjan tai perheemme kanssa yleensä viikonloppuisin, vitonen viikolla, kun tuli pimeää niin nopeasti. Haalea kuvajainen 70-luvulta on kotikoulumme pihamaalta.
Ylen Elävästä arkistosta löytyy pätkä Päivä kyläkoulussa, joka parinkymmenen minuutin ajan näyttää, millaista oli elo Kainuussa viime vuosituhannella. Kuvan miesopettaja on isäni, ja vilahdan kuvissa minäkin, muun muassa laulamassa äitienpäiväitkuvirttä ”Nyt käy Mooses”. Isä säestää urkuharmoonilla. Pätkän lopussa on täysin burnoutissa oleva kolmikymppinen mies. Isä.
Ja me hiihdimme. Jestas me hiihdimme!
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2010/05/12/paiva-kylakoulussa
No, survaisin uudet, kaksi talvea pussissa maanneet sukset jalkaani tänään isänpäivän kunniaksi ja lähdin kiertämään lahtea, maisemaa joka näkyy kotimme ikkunasta. Meillä on onni asua neljän kilometrin päässä Forumista ja päästä suksille kotiovelta, jos sattuu olemaan lunta. Nyt sattuu vielä pari päivää.
Latuja on kaikkialla, Keskuspuistossa, Talissa, jäällä, jonne ei tietenkään vielä ole menemistä.
Mies Marsista tyytyi kävelylenkkiin, sillä hänen suksena ovat mökillä. On hiihdetty yhdessäkin. Lapsetkin ovat hiihtäneet, itkeneet ja hiihtäneet.
Lensin siis turvalleni (ja takaraivolleni) vain kolmesti, suoralla tasaisella ladulla. Tasapaino petti tai jotain. Juu, kyllä kaikki näkivät. Kolme kertaa ventovieras ihminen kysyi sattuiko pahasti, voinko auttaa. Näin Helsingissä.
Ei sattunut, ei edes itsetuntoon, mutta kaikkein hankalinta oli päästä pystyyn. Vähän kuin kyykkyyn meno. Kyllähän sinne painut, mutta koetapa nousta ylös. Laudat jalassa, kepakot kädessä ja pipo silmillä on monin verroin vaikeampaa.
Eräs isä neuvoi oivallisesti: pane sauvat ihan lähelle suksia. Nousin kuin ballerina spagaatista.
Jos luoja suo lunta, tämä jatkuu. Inhoan luistelua, mutta tykkään hiihtää, huomasin sen taas.
Kiitos kotiväelle siitä; sekä siitä, että maailmankiertäjäperheeni vei meidät 14 vuodeksi lumisiin metsiin.
Jos jotkut elävät lapsuutensa punavihreässä kuplassa, minä elin kokoomuslaisessa keltaisessa rättisitikassa (muuttumatta kokoomuslaiseksi), jolla kiersimme Eurooppaa. Opin myös itse ajamaan sillä.
Ystäväni, matkatoverini Sanna kertoo kauniisti omassa blogissaan walleni.us kuinka hän saa kiittää seikkailijasielustaan pappaansa Untoa.
Minä kiitän loppumattomiin perhettäni; karjalais-stadilaista isääni ja hämäläistä äitiäni. Ilman heidän avarakatseisuuttaan, hulluja ideoitaan, pähkäpöljää ajatusta muuttaa Kainuuseen itärajalle, minä en olisi minä.
En olisi rohkea matkaaja, uhkarohkeakin. Helkkarin huono, mutta sinnikäs hiihtäjä.
Rouva Venuksesta, joka tykkää kivoista keleistä, mutta haluaa kerran vielä lähteä herra Marsin kanssa vaikkapa Huippuvuorille tai Hebrideille.
Hyvää isänpäivää, myös sinulle, rakas mieheni Marsista.
muista maista 
Kiitos hiihtomuistoille, äideille ja iskäpapoille, pyllähdyksille ja hulluille ideoille, jotka taitavat olla meillä molemmilla verissä. 😉
TykkääTykkää
❤
TykkääTykkää